Raikas pakkassää jatkuu. Aamupäivällä pyrytti hiljalleen. Kävimme hiihtämässä 10 km lenkin metsässä, sillä juuri ajetut järviladutkin tuisku oli puhaltanut umpeen. Muutamia vastaantulijoita vain, muuten ihan hiljaista. Mielessä alkoi soida vanha talvilaulu, jonka sanoja yritin muistella. Meniköhän se näin: "Hanki kun soita ja harjuja peittää,  kylmä pakkanen lunta taas heittää. Sukset mä kiiruusti jalkahan lyön, nuttuni ympäri kääräisen vyön." Muut säkeistöt ovat vielä muistin kätköissä. Ehkä tulevat vielä mieleen tai löytyvät netistä. 

Kyllä lumen peittämä maisema on kaunis! Puut ovat tuulen tuiverruksessa jo puhaltaneet yltään suurimman osan lumesta, mutta hanget kimmeltävät ja koskemattomina saavat kaiken näyttämään niin puhtaalta ja juhlavalta.

Viime päivinä olen tullut tehneeksi myös nojatuolimatkan Bretagneen, kun luin Outi Nyytäjän kirjan  Maailman laidalta. Kertomuksia Bretagnesta. Kiva tyyli ja kiinnostavia havaintoja bretoneista ja elämänmenosta sillä laidalla Eurooppaa. Huomasin yllätyksekseni, että hänen kotikylänsä Lochrist on lähellä Saint Renania, jossa sattumoisin vietin kaksi viikkoa parikymmentä vuotta sitten. Se oli elämys!  Bretonit tuntuivat todella mutkattomilta ja mukavilta ihmisiltä. Meri kaikkineen oli minulle sisämaan lapselle myös suuri maailmaa avartava elämys.  Outi Nyytäjän suorasukainen kerronta paikkakunnan persoonallisuuksista ja tavoista oli hauskaa luettavaa. Sitä vain ihmettelin, mikä on saanut hänet ryhtymään kotitarveviljelijäksi, säilöjäksi ja "maalaisnaiseksi". Onko syynä Suomea pidempi kasvukausi, vaihtelunhalu, bretonien mentaliteetti, frankofilia vai mikähän? Selkeää vastausta ei mieleeni kirjasta jäänyt, vaikka hän aihetta käsittelikin, ainakin siltä kannalta, että ystävät ja kylänmiehet ovat asiaa kummastelleet. Tavallaan ymmärrän, sillä olen joskus itsekin huvitellut ajatuksella muuttaa Ranskaan. Itselleni se ei kuitenkaan ole mitenkään realistinen vaihtoehto vaan saman sarjan kysymyksiä kuin Mitä tekisin jos voittaisin lotossa. Oikeasti en voisi jättää Suomea, jonka jokaista vuodenaikaa rakastan, jota en väsy kiertelemään ja jonka luonto viehättää aina vain.

Kummallinen levottomuus on mielessäni: on vaikea keskittyä lukemaan yhtä ja samaa kirjaa pitkään. Minulla on nytkin täällä matkalla mukana kassillinen kirjoja, joista neljä on nyt kesken ja yksi kokonaan aloittamatta. Westön Älä käy yöhön yksin on ihan alussa. Se varmaan kyllä imaisee mukaansa heti kun pääsen alkua pitemmälle ja jättää muut odottamaan vuoroaan. Itse asiassa olen pantannut Westön lukemista lokakuusta asti, jolloin sen ostin, koska olen odottanut sopivaa yhtäjaksoista aikaa siihen paneutumiseen. 

Kaksi kirjaa olen jo lukenut loppuun: Nyytäjän lisäksi seuraavaa lukupiiriämme varten Tove Janssonin Reilua peliä.

Vielä on puolet lomasta jäljellä...