Voimaton raivo

saattaa olla hyvä sanapari kuvaamaan minun ja ilmeisesti monen muunkin tuntemuksia isoäitikeskustelua seuratessa. Eivät kuulu isoäidit Suomessa perheeseen, eivät. Muistakoot asiasta päättäneet tahot tämän sitten, kun itse ovat isoäiti-iässä. Heilläkään ei ole sitten perhettä enää, jos on puoliso edesmennyt.

Tämän päivän Hesarissa jotenkin pisti silmään, että isoäitikeskustelun kanssa lähekkäin oli toinen juttu, jossa kerrottiin, että ruokajonoissa olevista puolet ovat venäläisiä sosiaaliavun varassa eläviä ihmisiä. Eräs mies kertoi tehneensä suuren virheen muuttaessaan inkerinsuomalaisten kiintiössä Suomeen 11 vuotta sitten. Hän jätti hyvän, hyvinpalkatun työnsä ja asemansa Venäjällä, muutti tänne - ja huomasi olevansa yhteiskunnan pohjasakkaa. Ruokajonojen maahanmuuttajien kerrottiin olevan hyvin koulutettuja ihmisiä toisin kuin suomalaisten.   

Jotenkin tekee häijyä se, että Suomen valtiolla on varaa kustantaa tuhansia ihmisiä elämään täällä yhteiskunnan varoilla ilman että heillä itse asiassa on mitään siteitä Suomeen. Sen sijaan suomalaisten lasten isoäidit, joiden kaikki omaiset asuvat täällä, eivät mitenkään edes inhimillisten syiden vuoksi saa jäädä. Eivät edes yksittäistapauksina. Tämä sotii minun oikeustajuani vastaan ja hävettää!

Omat isoäitini hoidettiin aikanaan kodeissaan ja sen jälkeen tyttärien kotona niin kauan kuin se oli mahdollista. Vasta viimeiset ajat he viettivät sairaalassa. Se oli mahdollista, koska he asuivat maalla ja tilaa oli enemmän kuin nykyisissä pienissä kerrostaloasunnoissa.

Nykyinen sukupolvi järjestää isovanhemmat laitoksiin ja "palvelu"koteihin. Ehkä korkeat päättäjät oikeasti luulevat, että Egyptissä ja Venäjälläkin on sellaisia. Oikeasti ei ole. Monissa muissa maissa vain surkimukset laittavat vanhuksensa laitoksiin, joiden tasosta ei voi puhua samana päivänä Suomen kanssa.

Suomi siis haluaa levittää omaa "isovanhemmat eivät kuulu perheeseen" -ideologiaansa muuallekin.  Varmasti käännytysten jälkeen Suomi saakin julkisuutta paljon ja laajasti. Varsinkin, jos isoäidit oikeasti jäävät heitteille. Egyptiläistapauksessa isoäidin poika tosin huolehtii velvollisuuksistaan esimerkillisesti eli muuttaa mukana. Mitä siitä seuraisi? Suomalaiset lapsenlapset jäävät ilman isää, saattavat oireilla sitä psyykkisesti ja fyysisesti, joutua sen vuoksi yhteiskunnan tukitoimien tarpeeseen, vanhempien avioliitto voi rakoilla asumisesta eri maissa, mahdollinen avioero toisi äidille yksinhuoltajana monenlaisia tukia jne... Taitaisi tulla yhteiskunnalle paljon kalliimmaksi kuin yhden mummon asuminen pojan perheessä auttamassa lastenhoidossa. Kenen syy?

Ennen kaikkea: missä on inhimillisyys, lähimmäisenrakkaus ja sydämen sivistys?