Sain tänään yllättävän liikuttumisreaktion, kun radiokirkosta kuului virsi 164: On Kristus kirkon Herra.

Sen sävel ja sanat ovat aina koskettaneet, ja nyt se iskeytyi tajuntaan merkillisellä voimalla, vaikka itse jumalanpalvelusta kuuntelin vain toisella korvalla, koska luin samalla aamun lehteä. Piti alkaa veisata mukana, kunnes kyynelehtiminen esti laulamisen. (Kyseessä oli arkkipiispan virkaanasettajaisjumalanpalvelus Turun tuomiokirkosta.)

"... Ja vaikka maailmassa

on kirkko vieras niin,

häväisty, haavoitettu,

revitty uuvuksiin,

sen pyhät vartiossa

kuitenkin odottaa,

yön valta milloin päättyy

ja aamu aukeaa.

 

Niin seurakunta Herran

melskeessä taistelun

tähyää täyttymystä

rauhansa luvatun.

On kerran juhlariemu 

silmissä voittajan,

ja kilvoituksen kirkko

on kirkko kunnian...!

                 (Vk 164:3,4) 

Jotenkin virsi uljaasti tuo esille kirkon olemuksesta kaikkein tärkeimmän. Kuva kirkosta on nykyisin julkisuudessa monien mielestä outo, revitty ja tahrainenkin. Nykyihmiset tuskin tuntevat kirkkoaan, jäsenetkään, mutta mielikuvia heillä on. Oikeasti tärkeimmät asiat ovat näkymättömiä niiden silmille, joille kirkko on vain laitos, organisaatio, virasto tai menneen maailman reliikki. Kirkko on onneksi myös jotakin ihan muuta.  Ja pyhät vartiossa odottavat aamua... 

Usein itsekin ajattelen, ettei kirkolla enää ole toivoa. Tämä virsi kuitenkin muistuttaa siitä, ettei kaikki ole ihmisten käsissä. Kirkon Herralla on edelleen sananvaltaa - ja viimeinen sana.

- - - - - -

Olisi kiinnostavaa kuulla, mitkä virret ovat arvoisia blogini lukijoita viime aikoina puhutelleet!

(Ja kas, oletan luonnollisesti, että virrenveisuu kuuluu lukijoilla jokapäiväiseen elämään. Mitä, eikö?)