Katselin perjantaina kolmannen osan Muslimielämää-sarjasta. Nyt yritettiin paastota yhden päivän ajan, mutta vaikeaa se oli.

Jotenkin tuntuu käsittämättömältä lähestyä vierasta uskontoa ulkonaisten asioiden kautta. Kai paastossa pitäisi olla sisäinen motivaatio siihen eikä vain ulkoa tullut kehotus kokeiluun. Ilman sisäistä tahtotilaa ei ollut ihme, että osallistujat suuntasivatkin salaa leivoskahville.

Muslimien paaston sisältö tuntuu olevan erilainen kuin kristittyjen. Meillä ajatellaan, että paastonaikana vaatimattomampien aterioiden (esim. lihan ja herkkujen pois jättämisellä) pyritään kääntämään ajattelu sisäiseen elämään ja tutkistelemaan omaa elämää: onko siinä jotakin korjattavaa, olisiko Jumalalla asiaa, olisiko syytä syventää hengellistä elämää. Säästyneet herkkurahat voidaan antaa niille, joilla on oikeasti puutetta ruuasta.  

Muslimeilla, jos olen oikein ymmärtänyt, on kysymys kuuliaisuudesta ja itsensä koettelemisesta: kykenenkö kieltäytymään ruuasta auringon nousun ja laskun välillä? Luin lehdestä, että ruokalaskut itse asiassa kasvavat ramadanin aikana, koska auringon laskun jälkeen sitten herkutellaan kunnolla. 

Paaston lopuksi on molemmissa uskonnoissa ilojuhla juhla-aterioineen, kristityillä pääsiäinen tai joulu, muslimeilla id-juhla, joka oli juuri viime perjantaina.

Muslimielämää-ohjelmassa perjantaina oli kuitenkin yksi koskettava yllätys: toinen osallistujamiehistä oikeasti tutkisteli mieltään paastopäivänä ja tuli siihen tulokseen, että hän haluaa korjata välinsä isänsä kanssa. Se oli hänen elämänsä kipukohta, joka kaipasi parannusta. Sitten seurattiinkin hänen matkaansa pohjoiseen isän luo ja näiden kahden miehen tapaamista. Se oli liikuttavaa ja ehkä sarjan paras kohta, mikäli se oli syntynyt omaehtoisesti eikä "draaman vuoksi" siihen kehitetty.

Sinänsä ymmärrän hyvin ohjelman muslimimentoreiden huolen siitä, että häveliäisyys on kadonnut nykyihmisten elämästä. Se on vanhastaan kuulunut myös suomalaiseen elämäntapaan kristillisyyden myötä, ja nyt koko sanaa tuskin enää tunnetaan. Samalla ovat monelta kadoksissa toisten huomioiminen, ystävällisyys, kohtuullisuus ja yhteisvastuu. Nämä asiat ovat suojanneet ihmisiä ja tehneet yhteiselämän helpommaksi ja turvallisemmaksi. Sen tietävät sekä kristityt että muslimit.

Olisi kiinnostavaa tietää, kääntyykö tämä nykyinen "kaikki on sallittua - ei ole mitään pyhää" -asenne joskus taas kohti uutta häveliäisyyden aaltoa ja paluuta vanhoihin arvoihin. Hengellisyyden uudesta noususta puhutaan jo ja monet etsivät vaihtoehtoa nykyiselle elämäntavalle, joka tuntuu rikkovan ja repivän ihmisen sisintä tuomatta onnea tai tyydytystä.

"Gimme that  old time religion - it's good enough for me..."