Lyhyesti tänään näkemistämme elokuvista:

Happy People - a Year in the Taiga  seurasi siperialaisia metsästäjiä vuoden ympäri ja kuvasi heidän elämäänsä: sen karuja olosuhteita ja heidän työtään ikiaikaisen metsästyselinkeinon harjoittajina. Pidin elokuvasta kovasti. Metsästäjät olivat sympaattisia ja viisaita miehiä. Paljon ajatuksia herätti se, miten yksinkertaisissakin olosuhteissa ihmisten on pärjättävä. Kyllä meillä on helppoa! Miehet lähtivät useiksi kuukausiksi kylästä erämaahan kukin omalle alueelleen kokemaan pyydyksiään. Kunakin vuodenaikana oli tietyt tehtävät. Esimerkiksi Jenisei-joen ollessa sulana saatiin veneellä vietyä alueen majoihin talven aikana tarvittava moottorikelkkojen polttoaine. Talvella metsästetyt soopelit ja kalat taas säilyivät kotiinpaluuseen asti jäätyneinä varastokaapeissa majojen läheisyydessä. Kesällä kaikki elintarvikkeet oli varastoitava niliaittoihin karhujen ja hiirten ulottumattomiin.  

Elokuva oli venäjänkielinen ja siinä oli englanninkielinen selostus. Ohjaaja oli näytöksessä vieraana. Hän kertoi asuneensa kylässä itsekin projektia varten vuodesta 2003. Kun valmis elokuva oli näytetty kyläläisille ja päähenkilöille, nämä olivat pitäneen siitä ja ihastelleet, kuinka kauniissa ympäristössä he elävätkään. Työ on niin raskasta ja kiireistä, ettei aikaa maisemien katseluun juuri ole. Samasta syystä he eivät olleet paljonkaan kiinnittäneet huomiota kuvaajien työskentelyyn eikä se näin ollen heitä myöskään häirinnyt.

Oli todella kiinnostavaa tutustua elämään arktisissa olosuhteissa. Siperia on aina tuntunut kiehtovalta paikalta. Elokuva oli Venäjällä esitetty neljässä osassa. Sen kuvaaminen oli aloitettu muistaakseni vuonna 2004 ja tämä näkemämme elokuvaversio valmistui 2008.

Toinen katsomamme elokuva oli 25 vuotta sitten Suomessa tehty Lenin-setä asuu Venäjällä. Siinä kymmenkunta entistä taistolaista kertoi eroamisestaan / erottamisestaan. Mukana oli paljon filmimateriaalia taistolaisuuden voimakkaimmilta ajoilta sekä asiaan liittyviä lauluja. Voi ymmärtää, minkä kohun tällainen kriittisyys aikanaan sai aikaan, kun reaalisosialismi silloin vielä kukoisti ja Neuvostoliittokin oli pystyssä. Olisin nykykatsojana kuitenkin kaivannut lisäosaa, jossa haastatellut olisivat kertoneet ajatuksistaan nyt, 25 vuoden aikaperspektiivistä. Olihan elokuvassa toki kiinnostavaa ajankuvaa 70- ja 80-luvuilta ja tuttuja asioita. Taisto Sinisalon puheesta tuli sellainen ajatus,että jos sanoja ei olisi ymmärtänyt vaan ainoastaan sävyn ja rytmin, olisi yhtä hyvin voinut kuunnella saman ajan herättäjäjuhlapuhetta.    

Kiinnostavan nostalginen oli tämä elokuva mutta ei sykähdyttävä. Tekijöiden haastattelu lopuksi auttoi ymmärtämään paremmin.