Luin muutama kuukausi sitten Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan, ja se vasta oli suomalaisen sielunmaisemaa mainiosti kuvaava teos! Tunnistin siitä itseni ja sukulaisteni ajattelumaailmaa hykerryttävän mainiosti esitettynä.

On paljon helpompi nähdä negatiivisia asioita tai asiat kielteisessä valossa kuin myönteisesti. Mielensäpahoittajan koko asenne oli aika nurja. Sitä toivoisin itse kykeneväni välttämään edes ajoittain. Tunnistan nurjuuden kyllä sekä itsessäni että kasvuympäristössäni.

Silti tuntuu, että joskus pitää saada valittaa ja murehtia. Ei se ehkä auta, mutta saattaahan se saada olon hetkeksi helpottamaan.  Kokeilen. Tämän aamun valituslistani:

• Koko odotettu loma menee sairastaessa, VOI VOI VOI!
• En pääse levyn äänitykseen vaikka olen isoa teosta kaksi vuotta harjoitellut  VOI VOI VOI.
• Täällä on valtavasti lunta ja rakastan hiihtämistä, mutta kausi menee ohi. VOI VOI VOI.
• En ole päässyt ulkoilemaan moneen kuukauteen, kun ensin oli kiire ja nyt tauti. VOI VOI VOI.
• Silmäleikkausaikataulukin vaarantuu tämän taudin takia. VOI VOI VOI.
• Työpaikalla nolo kertoa olevansa heti loman jälkeen sairas ja jääväänsä pian muutenkin pitkälle sairaslomalle. Hommatkin ovat ihan levällään. VOI VOI VOI. 
• En ole nukkunut kunnolla kuukauteen. Ensin stressi, sitten tauti. VOI VOI VOI.
• Kodin siivous ja sisustus edelleen rempallaan. VOI VOI VOI.
• Moni ystävä odottaa yhteydenottoa, viestiä, vastausta, vierailukutsua ym., mutta en vain nyt jaksa. VOI VOI VOI.

Listaa olisi helppo jatkaa... Ja kuitenkin tarkemmin ajatellen: mikä on tärkeää? Olen elossa, tautini on ohimenevää laatua, ei ole pahoja kipuja, hiihtämättäkin voi elää, tulee niitä uusia päiviä ja uusia mahdollisuuksia... Oikeasti kaikki on hyvin. Ja jos vähänkään uskon johdatukseen, on syytä ajatella, että asioilla on kuitenkin tarkoituksensa.