Meillä on sukukokous kolmen vuoden välein. Karjalasta lähtenyt sukumme on evakkoreiteillään hajaantunut eri puolille, ja on haluttu vaalia yhteyttä eri sukuhaarojen välillä. Ne esi-isämme ja -äitimme, joiden jälkeläiset nyt kokoontuivat, olivat syntyneet 1870-luvulla ja elivät Sortavalan maalaiskunnassa.

Karjalassa perheet olivat aikoinaa isoja kuten muuallakin Suomessa. Esivanhempiemme kahdeksasta lapsesta kuusi varttui aikuisiksi. Heistä viidellä oli jälkeläisiä, ja nyt sukukokouksessa oli edustettuna neljä sukuhaaraa. Laskimme, että elossa olevia jälkeläisiä on yli 120. Paikalla olivat mm. suvun kolmanneksi vanhin ja  toiseksi nuorin, ikähaitari kunnioitettavasta 77 vuodesta aina tuoreeseen neljään kuukauteen. Nuorimmankin titteli on pian siirtymässä uudelle haltijalle. Karjalaiset geenimme siis leviävät edelleen kuin konsanaan muinaiset Sammon sirut... :-) 

Leikkimielisen Jokaisessa meissä asuu pieni karjalainen -testin ja muun todistusaineiston avulla osoitimme, että kyllä meissä kaikissa on ainakin hitunen karjalaisuutta. Toivottavasti tunnistamme ja vaalimme parhaita karjalaisia piirteitä itsessämme: avoimuutta, elämänmyönteisyyttä, vieraanvaraisuutta...  

Sukulaisten tapaaminen on tavattoman mukavaa. He ovat elämässä "annettuja" ihmisiä. Toiset heistä tuntuvat ehkä läheisemmiltä kuin toiset, mutta yhtä kaikki, kuulumme jollakin tavalla yhteen ja saman suvun piiriin. Meillä on yhteisiä muistoja. Monenlaisia kohtaloita on suvun historian ajoilta tiedossa, vielä enemmän toisten tietämättömissä. Se on elämää. Sukupolvien ketjun ajatus on aika huikaiseva: jokaisella on oma paikkansa, minulla mm. tyttären, sisaren ja lapsettoman tädin asema.

Kun isovanhempani lähtivät Karjalasta toiselle evakkoreisuulle, mukaan ei saatu paljon tavaraa. Parasta oli, että kaikki perheenjäsenet selvisivät sodasta hengissä. Arvokkaimpana henkisenä perintönä pidän oman ukkini kirjoittamia muisteluita suvun historiasta. Hänen ansiostaan tiedämme suvun menneistä vaiheista jopa 1700-luvulle asti.     

Toivottavasti suvun yhteys säilyy, vaikka vanhat sukuhaarojen kantaisät ja -äidit ovat jo siirtyneet menneisiin sukupolviin ja seuraavakin ikäpolvi, Karjalasta lapsuudessaan evakkoon lähteneet, alkavat olla jo iäkkäitä. Meidän nuorempien vastuulle jää se, tunnistammeko vielä toisemme ja sukulaisuutemme sseuraavien sukupolvien aikana.