Olimme eilen hautajaisissa. Tuttu kirkko, tuttu hautausmaa. Siinä kirkossa on on monet sukulaiset konfirmoitu, vihitty ja siunattu. Sille hautausmaalle olen lapsena järven yli soutanut.  Siellä on myös isovanhempieni ja setäni hauta. Sen kirkon ehtookelloja ennen lauantai-iltaisin kuuntelin. Nyt ne ovat vaienneet.     

Kristillisissä hautajaisissa on surun keskellä läsnä jälleennäkemisen toivo. Niin näissäkin. Oli surua, kyyneliä ja kaipausta, mutta myös kiitollisuutta ja iloa perille pääsystä. Tunnelma ei ollut lohduton.

Lasten tapa suhtautua asioihin on aika mutkaton. Katselimme illemmalla hautajaisissa otettuja kuvia. Nelivuotias katsoi erästä kuvaa ja sanoi: "Tossa Mummu pudotetaan hautaan."  Korjasin, että lasketaan varovaisesti. "Siellä on risuja", jatkoi pikkumies. "Havuja oli laitettu alle pehmikkeeksi. Ne ovat kauniita", tulkitsin minä.

Tänään toisessa kirkossa sytytettiin kynttilä ja rukoiltiin vainajan ja omaisten puolesta. Kanttori lauloi kauniisti virren Tuolla taivaan asunnoissa: "Oi, jos sinne minäkin murheen maasta pääsisin."