Miltä  näyttää kirkollinen keskustelu tänään, suvaitsevaisuuden päivänä? Kurkkasin Kotimaa24-palstalle ja Seurakuntalainen-sivustolle. Johan taas pöllysi! Siellä huiskitaan sanan säilällä niitä, joiden omatunto on viritetty kirkon entisen opetuksen mukaiseksi, ja niitä, jotka ovat rohjenneet  tehdä uusia tulkintoja. Lähetysjärjestöjä kiristetään rahalla muuttamaan näkemyksiään nykyajan kipupisteistä, naispappeudesta ja homojen vihkimiskysymyksestä. Toinen toisensa kunnioittamisesta ei näy jälkeäkään. Rupeaa mietityttämään, haluanko oikeasti kuulua tällaiseen porukkaan?

Paikallistasolla olen kipuillut jo pitkään ja urputtanut täällä blogissakin siitä, ettei seurakunnassani ole tarjolla muuta kuin jp, johon en useinkaan pääse. Ei ole tuttua pastoria tai muuta henkilöä, jonka laumaan voisi kokea kuuluvansa. Ei ole yhteisöä. Tällainen on kokemus ensimmäisen viiden vuoden ajalta. Ero edelliseen srk:aani on huima. Jos olisin katolilainen, pastorini luultavasti tuntisi minut ja perheeni. Kirkko todennäköisesti tarvitsisi vapaaehtoistyöpanostani, ja niissä merkeissä olisin jo tutustunut muihinkin alueeni jäseniin. Samoin kai olisi ortodoksisen kirkon puolella.  Pienissä srk:issa tunnetaan jäsenet paremmin. Luterilaisessa kirkossa pyritään aina vain suurempiin seurakuntiin. Tuomasyhteisössä voisi kenties kokea yhteisöllisyyttä, mutta se kokoontuu Helsingin eteläkärjessä liian kaukana.  

Onkohan luterilaisella kirkolla vielä/enää tulevaisuutta Suomessa? Hajoaako se piankin sisäisiin erimielisyyksiin? Kummallisinta on se, etteivät kiistakysymykset koske pelastusta tai muuta olennaista, mutta ne vievät resurssit tärkeimmältä ja antavat ulkopuolisille (ja sisäpuolisillekin) tosi oudon kuvan kirkon agendasta.  Mitä varten kirkko oikein on olemassa?

***

Suvaitsenko itsekään pohjimmiltaan omistani poikkeavia mielipiteitä? Kyllähän minuakin ärsyttää, jos joku väittää asian olevan ihan toisin kuin minä tiedän. Yritän kuitenkin kunnioittaa toisen näkemystä ja odotan samaa häneltä. (Jos en sitä saa, saattavat kyllä suvaitsemattomat ajatukset vallata tilaa mielessäni!) 

Kirkon kiistakysymysten suhteen olen vähän ymmällä. Naispappeus on selvä asia, mutta homokysymyksessä ymmärrän niitäkin, joiden on vaikea muuttaa aiemmin oppimiaan totuuksia. Onko pakko lukita ajatuksensa tiukkaan näkemykseen? Eikö löytyisi kultaista keskitietä? Eniten olen huolissani siitä, että monet ihmiset ovat hukanneet elämänsä tarkoituksen ja kokevat toivottomuutta ja ahdistusta. Eikö kirkolla olisi mitään sanottavaa heille? Vapailla suunnilla oli yritystä kampanjan avulla vastata ihmisten huutoihin, mutta kirkko keskittyi arvostelemaan ja irtisanoutumaan siitäkin yrityksestä teologisilla perusteilla. Jos ihminen toivoo muutosta elämäänsä, on turha saivarrella, että kun on ihminen aikanaan kastettu, sen pitää riittää, muutoksia ei tarvita eikä saa luvata. En taida suvaita sitäkään näkemystä. Huoh.