Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan. Voi olla. Käyköhän onnellisuus ja kiitollisuus myös?

Olimme hiihtämässä vallan mahdottoman hienossa säässä: hanget kimaltelivat auringossa ja suksi luisti. Mietin, miten onnellinen olenkaan. Syvä kiitollisuus täytti mielen, kun sivakoin Armaani perässä loistavaa latua metsänreunassa. Voiko parempaa olla? Elämän suuria hetkiä. Vaan mikä odottikaan muutaman mutkan takana? Alamäki, joka on vaivaisille polvilleni ja surkeille lihaksilleni tätä nykyä aina pelottava. Minkähän takia jokaisen suksilatumäen alla pitääkin olla jyrkkä mutka? En saanut molempia suksia käännettyä latua myöten, vaan toinen, jolla olin aurannut vauhtia pienentääkseni, lähti vasemmalle ja toinen latu-urasta hypähdettyään oikealle. Joku olisi päätynyt spagaatiin, minä tein ns. turpajarrutuksen: kasvot kyntivät maata, aurinkolasien alusta täyttyi lumesta ja sukset menivät oudosti ristiin. Voiko olla hassumpaa? Mihinkään ei onneksi sattunut, mutta Armaani, jonka sain huutamalla hälytettyä takaisin paikalle, huomautti, että nenänvarressani oli pieni haava. No, ei siinä mitään, hiihtäminen jatkui iloisesti mutta alamäkiä varoen. Pahimman mäen kiersin oikaisemalla hiukkasen kiertämättä hevosenkengän muotoista alamäkireittiä. Onneksi oli hankiainen enkä uponnut kinoksiin. Teimme vielä toisenkin lenkin, ja hiihtämisen riemu säilyi. - Vasta viides kerta tänä talvena, ja kohta on talvi ohi.Toista olisi, jos asuisi latureittien lähellä...

Onneksi onnellisuus ja kiitollisuus eivät tässä lankeemuksessa kadonneet kuitenkaan mihinkään! Mahtava päivä kaiken kaikkiaan.