Kas, radiossa oli tänään Eve Mantun vieraana Kai Sadinmaa, pappi, jonka aamuhartaudet joka toinen torstai ovat herättäneet paljon keskustelua. Hän ottaa kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja julistaa suorastaan profeetalliseen sävyyn vääryyttä ja sortoa vastaan. Olen kuullut niistä kaksi ja pitänyt todella. Haastettelussa hän totesi, että tällaisella julistuksella ei virkauraa kirkossa pedata. No ei varmaan, mutta minä ainakin odottaisinkin, että arvoyhteisöksi itseään tituleeraava kirkko nimenomaan ottaisi suoraselkäisesti kantaa epäkohtiin eikä pyrkisi liialliseen yhteiskunnallisen vallan myötäilyyn.

Huomasin, että Sadinmaalla onkin samansuuntainen unelma kirkosta kuin minulla. Hän kertoi siitä, kuinka seurakuntapappina oli tavannut ihmisiä vain juhlahetkissä ilon tai surun aikana. Mantun siteeraama pappisliiton julkaisukin kertoi, että jumalanpalvelusten lisäksi sakraalitoimitukset ovat papin tärkein ja pääasiallisin työ, siis toimitukset ja toimituskeskustelut. Minun - ja näköjään myös Sadinmaan - unelma on, että kirkko eläisi myös jäsentensä arjessa, että seurakunta olisi yhteisö, jossa voisi todella kohdata toisia, jakaa elämänsä kysymyksiä, saada apua yksinäisyyteen. Todellisuus on niin valitettavan kaukana siitä. Epäilen usein, että kirkon työntekijöistä monet eivät lainkaan tiedä, millaisessa arjessa ihmsiet elävät, kirkon jäsenetkin. Kun lukee kirkon strategiamietintöjä ja muita papereita, joiden tekemiseen on pantu paljon aikaa ja energiaa, tulee mieleen, että noilla sanahelinöillä ei ole mitään tekemistä oikean elämän kanssa.

Mantu vierasti  vahvasti kirkon ja valtion sidoksia kuten Porilaisten marssia ja Maamme-laulua joulurauhan julistuksessa, Enkeli taivasta ja Suvivirttä koulujen juhlassa jne.  Sadinmaan mielestäkin kirkko ja valtio sietäisi erottaa vielä selvemmin, jottei kirkko sidosten takia harjoittaisi itsesensuuria valtion suhteen vaan voisi paremmin ottaa esille epäkohtia. Jäsenkadon pelkääminen sai hänet nauramaan ääneen - silläkin uhalla, että kysymys on siitä, onko hänelle varaa maksaa aikanaan eläkettä. Sen verran pitää asiaansa uskoa, ettei siitä huolehdi, sanoi hän. Rohkaisevaa, että edes joku ajattelee noin ja uskaltaa heittäytyä. Minulle tuli mieleen, että jos tulevaisuudessa jäseniä on vähemmän, on toimituksiakin vähemmän. Liikeneekö papeilta silloin enemmän aikaa seurakuntalaisten arjen kohtaamiseen?

Seurakunnat toisaalta ovat hyvin erilaisia. Olen monesti kritisoinut nykyistä "koti"seurakuntaani, josta en ole paikkaa löytänyt ja jossa ei tunnu toimintaa tai kohtaamismahdollisuuksia olevan. Neljä pappia on kuitenkin eikä kirkollisten ilmoitusten mukaan kuolleita ole kuin kenties yksi viikossa, kastettuja ja vihittyjä satunnaisesti. Mihin pappien aika menee? Kävin jokin aika sitten entisessä kotiseurakunnassani kirkossa, ja siellä oli aivan erilainen henki! Kirkonpenkissä ihmiset nyökkäsivät tai hymyilivät toisilleen (nykyisessä ei tervehdykselle saa vastausta) ja kirkkokahveilla kävi kova porina. Osallistuin pieneen talkootehtävään siellä, ja paikalla olleet papit (niin, pappeja käytännön hommissa!) juttelivat heti ystävällisesti. Ihan mykistyttävää. Ennestään en heitä tuntenut. Nykyisessä seurakunnassa kyllä kätellään jp:n jälkeen osallistujat kirkon ovella, mutta se on ainoa kontakti srk:n työntekijöihin, joka viimeisten neljän vuoden aikana on syntynyt. 

Unelmieni srk:ssa sen jäsenet tuntisivat toisensa ja voisivat jatkuvasti jakaa arkensa iloja ja suruja odottamatta lähiomaisen kuolemaa päästäkseen osalliseksi srk:n tominnasta. Ei se paljon vaatisi: vahtimestarin avaamaan tilojen ovea, teenkeittäjän, halua yhteisöllisyyteen. Kai se kaatuisi siihen, ettei ole määrärahoja maksaa vahtimestarille iltalisää... Seurakuntalaisillehan ei avainten valtaa voi antaa. 

(Tästä tuleekin mieleen nuoruudenkokemus seurakunnan leirikeskuksesta, lienenkö jo aiemminkin kertonut. Riparilla nuorisotyöntekijällä ei siellä ollut oikeutta saada yön ajaksi keittiön avainta, sen saattoi saada vain pappi, eikä mihinkään saanut hänkään koskea. Kun menin myöhemmin kaupungin järjestämälle leirille töihin, keittiöihmiset totesivat illalla meille ohjaajille, että keittiö on auki, käykää yöllä tekemässä voileipiä, jos tulee nälkä! Siellä ihmisiiin luotettiin, ja se tuntui srk:n jälkeen hämmentävältä. )  

Muuttuukohan asenne seurakuntalaisia kohtaan kirkossa koskaan? Mielestäni Sadinmaan kritiikki virsikirja- ja  jumalanpalvelusuudistuksia ja ehtoollisviinikeskusteluja kohtaan on ihan oikeutettua. Näperrellään toisarvoisissa asioissa samaan aikaan kun ihmiset elävät suurten painojen alla ja tarvitsisivat myötätuntoa ja puolestapuhujaa. Ei nähdä puita metsältä eikä saada edes tikkuja ristiin.

PS Kotimaa-lehdessä eräs pappi kertoi antavansa rippikoululaisilleen mahdollisuuden henkilökohtaiseen rukoukseen papin kanssa, ja suurin osa sen käyttää. Jo oli asiaan vastannut Kirkkohallituksen edustaja, että moiseen pitäisi kyllä olla vanhemmilta lupa. (Siis niin kuin taannoin tupakointiin!) Eikös se riitä, että vanhemmat ovat päästäneet tai lähettäneet lapsensa rippikouluun? Kyllähän voisi olettaa, että siellä myös rukoillaan. Ihmetyttää kovasti.