Lähdin äsken kävelylle. Matkalla huomasin, että olo oli harvinaisen kevyt: taskussa olivat vain avaimet. Puhelin jäi kotiin! Tuli mieleen, että siitä onkin aikaa, kun viimeksi olen näin vapaana kuljeskellut: kukaan ei tavoita, kukaan ei tiedä missä olen. Ja jos jotakin sattuu, kukaan ei myöskään tiedä, kuka olen.
 
Tämähän oli normaalitila vielä joitakin vuosia sitten (vai pitääkö myöntää, että vuosikymmeniä sitten). Puhelimella tavoitti kotoa, muualta ei. Kyllä maailma on valtavasti muuttunut lyhyessä ajassa. Nykynuorille meikäläisen muistot ovat todella historiaa, ajalta jota on vaikea edes kuvitella. Silti huomaan olevani oudon ylpeä siitä, että olen elänyt edellisellä aikakaudella, toisenlaisissa oloissa. Samalla tavalla olen aina ollut ylpeä siitä, että minulla on maalaisjuuret ja molemmissa mummoloissa on ollut lehmiä - tiedän, mistä maito tulee.
 
Luin vastikään lehtihaastattelun naisesta, joka on elänyt koko ikänsä samalla kylällä, 50 km päässä kuntakeskuksesta. Ei hän vanhanakaan haluaisi millään sieltä pois muuttaa, vaikka mitään palveluja ei ole, hyvä jos siellä kuntakeskuksessakaan. Näytin jutun äidilleni, joka on naapurikylän tyttöjä, samaa kansakoulua käynyt. Hän mietti, miten eri tavalla hänen elämänsä on mennyt, kun hän lähti aikanaan opiskelemaan ja töihin lähimpään kaupunkiin ja sieltä isäni kanssa satojen kilometrien päähän aivan toisenlaisiin oloihin. Mielenkiintoinen ajatusleikki on jossittelu: entä jos hän olisi valinnut toisin? Olisiko hän voinut valita toisin?
 
Äidin valinnoista seurauksena on mm. oma olemassaoloni, mutta omassa elämässänikin on ollut valinnan paikkoja, joissa on ollut useita vaihtoehtoja. Välillä on ollut hyvinkin vaikea tietää, mikä olisi oikea suunta. Ehkä kaikki suunnat olisivat olleet oikeita jossakin mielessä, elämä olisi sitten löytänyt suotuisan uran valitulta reitiltä. Sen näkee jälkeenpäin selvästi, että yksi valinta on ollut edellytyksenä seuraavaan.
 
Matkapuhelin ja muut nykyajan vimpaimet ovat helpottaneet elämää suunnattomasti, enkä missään tapauksessa olisi osannut nuorena kuvitella nykyistä elämäntapaani. Silti nautin nykyisinkin kesällä mökillä siitä, että elämä on alkeellisempaa eikä puhelin ole aina käden ulottuvilla. Toivon, että säälliset palvelut ulottuvat vanhuksille sittenkin, kun itse olen vanha ja heikko. Lupaan sitten pitää turvapuhelimen aina mukanani, jos jostakin vain löytyy siihen vielä päivystäjä.