Viimeinkin saimme kunnon lumipyryn. On sitä odoteltukin. Muutama viikko sitten satoi sen verran lunta, että maa peittyi ja kaikki muuttui valoisammaksi. Viime yönä tuli parikymmentä senttiä lisää, joten nyt on toivoa, että jossakin vaiheessa saattaisi päästä hiihtämäänkin. Tänään olin töihin mennessäni ensimmäinen, joka kahlasi kävelytietä pitkin bussipysäkille. Oi, miten se oli hauskaa. Tai en oikeastaan malttanut kahlata, vaan loikin. Kevyemmältä tuntuu juoksentelu kuin hitaasti paarustaminen.

Bussi oli myöhässä, mutta ei se meitä odottajia paljon haitannut, olimmehan osanneet siihen varautua säätiedotuksia kuunneltuamme. Ja mahtava sää sai meidät, toisillemme tuntemattomat, juttelemaan keskenämme. Mukavaa rupattelua vähän kaikesta eikä juuri mistään. Siis pientä puhetta.

Työpaikan lähellä on ostoskeskus, ja ehkä sen vuoksi kadut ja kävelytiet oli siellä päin jo aurattu. Oli helppo ja kevyt kulkea. Koulussa lapsilla oli pulkkia ja kelkkoja mukana. Ehkä he olivat menossa koulun jälkeen suoraan mäkeen. Kotiin lähtiessäni näin naapuritalon pihalla ihastuttavan näyn: mies ja pikkumies (ehkä 3 - 4 v.)  hiihtivät peräkkäin verkkaisesti mutta intesiivisesti. Niin sitä pitää. 

Luin lehdestä, että kaupunki ei vielä aloita latujen tekoa, koska lumen pitää ensin tamppautua ennen kuin voidaan latukoneella ajella. Onkin jännittävää odottaa, pääsemmekö tiistain urheilupäivänä ladulle vai pitääkö tyytyä sauvakävelyyn. Olisin itse vaikka umpihankihiihdon kannalla.