Sain kaksi viikkoa sitten soiton palvelutalosta, että isällä on hengityskatkoksia, pitäisi tulla pian. Veli lähti heti, minä pääsin maalta paikalle seuraavana aamuna. Siitä alkoi kaksiviikkoinen, jonka vietin isän ja äidin luona. Ensin viikko kuolevan isän vierellä ja tilannetta muistamattomalle äidille selittäen, sitten toinen viikko äidin kanssa yrittäen sopeuttaa häntä uuteen tilanteeeen. 

 

Isä nukkui pois heinäkuun viimeisen päivän iltana. 

 

Äidin on ollut tavattoman vaikea uskoa ja ymmärtää, että rakas puoliso on lähtenyt ja hän on jäänyt yksin. Yli kuudenkymmenen yhteisen vuoden ajan he ovat olleet aina tiiviisti yhdessä. Kaikki asiat on yhdessä neuvoteltu ja puhuttu. Nyt isä ei enää ole siinä. Missä hän on? Mitä on tapahtunut? Mihin isä kuoli? Milloin hän kuoli? MIksi minulle ei ole kerrottu mitään? Mikä oli kuolinsyy? Onko totta, että minun puolisoni on kuollut? Missä isä nyt on? Jne. Minusta oli onnellista, että isä sai viimeiseen hengenvetoon asti olla äidin vierellä. Surullista, ettei äidille jäänyt viimeisistä tapahtumista mitään muistikuvaa, vaikka hän oli paikalla.

 

Nyt ymmärrän, mitä tarkoittaa, että joku tekee kuolemaa. Isä teki kuolemaa viikon. Ennätimme äidin kanssa hyvästellä hänet moneen kertaan. Lauloimme hänelle paljon, rukoilimme, äiti sai sanoa kaikki kauniit asiat, joita hänelä oli mielessään, pidimme hartaushetken kuolevan luona virsikirjan liitteen sanoittamana. Joka ilta lauloimme viimeiseksi Ilta on tullut, Luojani vanhoilla sanoilla ja siunasimme isän. Eräänä aamuyönä lauloimme isälle taivaslauluja parin tunnin ajan. Se vähensi myös äidin ahdistusta. 

 

Isän kuoleman jälkeen oli paljon tehtävää. Onneksi minulla oli vielä lomaa, muuten emme olisi mitenkään selviytyneet. Sukulaisille piti tietysti ensin soittaa. Äiti soitti lähimmille itse, mutta hetken kuluttua hän ei enää muistanut soittaneensa. Hautauslupa,  hautapaikka, arkun valinta, kuolemasta ilmoittaminen useille tahoille, hautajaisjärjestelyt... Toinen veli ennätti tulla pari kertaa mukaan autolla, muuten suhailin paikkakunnan busseilla edestakaisin. Kun kävin etsimässä äidille hautajaisvaatteita ja jouduin oikean koon ja mallin löytääkseni käymään sovittamassa, vaihtamassa ja palauttamassa useita kertoja (matkaa 8 km),  kolmesti osui sama bussi ja kuljettaja kyyditsemään.

 

Kävimme katsomassa isää myös arkussa ja saattamassa hänet hautausmaalle odottamaan siunausta. Onnksi äiti jaksoi tulla mukaan. Hän itsekin arveli, että asia tulisi hänelle todemmaksi, jos hän olisi mukana. Siitä jäi onneksi hänelle muistikuva, että isän otsa oli kylmä - hän on siis todella kuollut. Minua hämmästytti se, että isä oli kylmiössä muuttunut oman isänsä näköiseksi, mitä hän ei eläessään ja heti kuoltuaan ollut!

 

Päätimme kysyä vastauksen siihen, missä isä nyt on, papilta, joka tuli pitämään toimituskeskustelun - sekin järjestyi onneksi pian, jotta saatoin olla mukana. Hän osasi sanoittaa asian viisaasti: "Ylösnousemusta ei ole vielä tapahtunut, mutta V. on Jumalan hyvässä hoivassa sitä odottamassa. Meillä on se toivo, että kerran kohtaamme Jumalan luona."

 

 

Oli vaikea jättää äiti yksin, vaikka hoitajat lupasivatkin käydä usein hänen luonaan ja kaikki älylattiahälytykset ym. luvattiin kytkeä päälle öitä varten. Yölllä herätessään äiti ei välillä muista yhtään mitään. Minulla kuitenkin alkavat työt, ja tiedän, että ensimmäisen viikon aikana ei ole aikaa miettiä yksityisasioita. Lupasin kuitenkin soittaa äidille joka päivä kuten tähänkin asti. Toivon hartaasti, että hän sopeutuu tilanteeseen ja että hautajaisista jää hänelle hyvä muisto.