Pihan rusakot ovat päässeet yhteisymmärrykseen. Ne eivät enää aja toisiaan takaa vaan aterioivat sulassa sovussa syöttökaukalon molemmin puolin kuin ruokapöydässä ikään. Hauska katsella ikkunasta. Useina iltoina ovat puputtaneet siinä heinää ja kauraa pitkän tovin, ehkä jopa tunteja.

Tänään ne taas viihtyivät pari tuntia. Vähän aikaa sitten toinen rusakoista ensin meni vähän kauemmas ja lopulta poistui portin alta metsän suuntaan. Toinen, valkoposkinen, jatkoi rauhallista ateriointia. Kun katselin sitä, se näytti katsovat ihan suoraan minua vaikka tuskin se oikeasti minua havaitsi.

Sitten yhtäkkiä huomasin sen kiitävän pihan poikki kadulle. Mitä tapahtui? Ohoh, syöttökaukalo oli vallattu! Sen takaa kurkisti ihan toisenlainen pää: lyhyet korvat, kiilusilmät ja omahyväinen ilme. Kissa! Häpeämättä se tuijott eteenpäini kuin voittaja ikään ja lopulta nousi heinien päälle seisomaan. Kukkulan kuningas! Vaan heinäthän eivät kissoja pitkään kiinnosta vaan rusakoiden hätyyttely, joten pian se ikävystyi ja lähti marnimaan kohti katua. Tehtävä suoritettu. 

Tajusin, että tämä oli se sama tummakarvainen pallero, jonka näin eräänä toisena iltana jahtaaavan rusakkoa tuhatta ja sataa keittiönikkunan  editse. Silloin ne kiisivät niin lujaa, etten ehtinyt havaita, mikä olento oli kyseessä.

Saa nähdä, vieläkö rusakot uskaltautuvat takaisin meidän pihalle tänä iltana tai yönä vai kiertelevätkö ihan muualla.