Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli kuva muistomerkistä, joka oli vuonna 2000 pystytetty niiden kahdeksan juutalaisen muistoksi, jotka Suomi luovutti Natsi-Saksalle ja sitä myöten keskitysleireille. Pääministeri Paavo Lipponen oli esittänyt anteeksipyynnön Suomen valtion puolesta ja kirkolliskokouskin sen jälkeen samoin. "Yhdenkin juutalaisen luovuttaminen oli synti", oli kirjoittanut kirkolliskokous mietintöönsä. Kovasti on podettu kollektiivisesti huonoa omaatuntoa luovutuksen takia.

Entä nyt? Irakilaisia ja afganistanilaisia lähetetään päivittäin takaisin tilanteeseen, jossa heidän henkensä on vaarassa. Jopa niin, että osa perheestä saa jäädä, osan on lähdettävä, vaikka kotimaassa ei olisi enää kotia eikä sukulaisia. Jotkut ovat täällä kääntyneet kristityiksi petyttyään islamiin tai osoittaneet kiinnostusta kristinuskoa kohtaan, ja se on varma tapa joutua syrjityksi tai menettää henkensä kotimaassa.  Kuinka on, kysyvätkö tulevaisuuden ihmiset, miten oli mahdollista, että Suomi näinä aikoina luovutti ihmisiä varmaan kuolemaan? Häpeävätkö jälkipolvet nykyhallituksemme päätöksiä ja nykysukupolven itsekkyyttä? Toivottavasti valpas media kykenee seuraamaan, mitä palautetuille jatkossa tapahtuu.

Pahalta tuntuu myös se, jos joku saa turvapaikan mutta ei perhettään tänne. Miten voisi isä sopeutua suomalaiseen elämään, jos vaimo ja lapset ovat pakolaisleirillä tai muualla kurjissa oloissa? Millaiset ihmiset erottavat perheitä? Jokainen lapsi tarvitsee isän, jokainen isä kaipaa suunnattomasti lapsiaan.

Suomi ei ole kunnostautunut vieraanvaraisuudella ennenkään. Samasta problematiikasta kertoo ilmeisesti Jari Tervon uusi romaani Matriarkka, jossa inkeriläiset palautetaan sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Muistan itsekin lapsuudestani erään mummini ystävän, jonka luona kävimme vierailulla. Kun aikuisena kyselin, mitä hänelle tapahtui, kun emme sitten myöhemmin käyneetkään enää kylässä, sain kuulla, että oli tullut huhuja siitä, että inkeriläisiä vieläkin etsitään palautettavaksi Neuvostoliittoon (jossa he eivät siis todellakaan päässeet enää kotiseuduilleen vaan karkotettiin), ja monet olivat lähteneet pakoon Ruotsiin. Niin oli siis tehnyt ilmeisesti myös mummin ystävä, joka oli yhtäkkiä vain kadonnut. Tämä tapahtui niinkin myöhään kuin 60-luvulla.