Hallitus on päättänyt pienentää hoitajamitoitusta vanhustenhoidossa. Toivottavasti olen ymmärtänyt väärin! Kaikki puolueethan ovat aina vaalien alla luvanneet, että nyt hoidetaan vanhusten asiat kuntoon. Uutisissa sitä paitsi  kerrottiin vasta pari päivää sitten, että Suomessa on jo nyt paljon vähemmän hoitajia vanhusta kohti kuin Ruotsissa ja Norjassa. 

Seuraan asiaa päivittäin äidin kautta. Hän asuu tehostetun palveluasumisen yksikössä, jossa hoitajamitoitus on tämänhetkisen standardin mukainen, niin ainakin luulen. Käytännössä se tarkoittaa, että äiti on aina yksin omassa yksiössään. Hoitajilla ei ole aikaa käydä juttelemassa hänen kansssaan tai hakemassa häntä yhteisiin ohjelmiin. Yksinäisys masentaa seurallista äitiäni, joka ei koskaan ennen ole asunut yksin. Häntä pelottaa ja kaikki tuntuu sekavalta. Olen kysynyt sairaanhoitajalta, eikö edes viideksi minuutiksi riittäisi hoitajilta päivittäin aikaa käydä keskustelemassa ja selittämässä kulloinkin äitiä askarruttava asia - varsinkin illansuussa, jolloin äiti vain itkeskelee. Ei ole kuulemma mahdolllista, koska hoitajilla ei ole aikaa. Minua on kehotettu etsimään apua talon ulkopuolelta.  

Seurakunnasta löytyi ihana vapaaehtoisystävä jo vuosi sitten. Hän on todellinen aarre, mutta hän ehtii käydä äidin luona vain noin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Muistisairaalle se on niin pitkä aika, ettei äiiti ole oppinut häntä muistamaan. Kysyin ystävää myös SPR:ltä ja muistiyhdistyksestä, mutta kummassakaan ei ollut yhtään vapaaehtoista satavilla sille alueelle, jossa äidin palvelutalo on. Äidin ystävät jäivät eri kaupunginosaan yli 10 kilometrin päähän, josta on liian pitkä matka poiketa tervehtimään. 

Pyysin myös seurakunnasta, että joku työntekijöistä kävisi silloin tällöin juttelemassa äidin kanssa hengellisistä asioista, jotka ovat äidille läheisiä, mutta sellaista palvelua  ei sieltä järjestynyt.Seurakunta on tuottanut äidille valtavan pettymyksen, sillä äiti on ollut aikanaan hyvin aktiivinen seurakunnan toiminnassa, ja hän olisi odottanut, että vanhuksenakin siellä olisi ollut turvalllista olla.

Minua painaa valtavasti se, etten ole saanut tehtyä enempää äidin hyväksi. Olisi varmaan pitänyt etsiä toisenlaista hoitopaikkaa ja keksiä vielä lisää keinoja vapaaehtoisyhtävän löytämiseksi, mutta se on täältä matkan päästä vaikeaa, enkä työpäivän aikana ikinä muista ja ehdi hoitaa äidin asioita, kun yritän selviytyä jotenkuten omasta työstäni. Soitan äidille joka ilta, ja yleensä tavoitan hänet itkemästä. Nyt aloitettiin mielialalääkitys, jonka takia hän on entistä sekavampi, nukkuu paljon eikä herättyään tiedä, mikä aika päivästä on. Syynä lääkitykselle oli äidin ärhentely, jonka toisaalta ymmärrän, sillä yksinäisyys alkaa käydä hänelle liian raskaaksi. Kun vielä puhelin rikkoutui, niin ettei hän voi soittaa kenellekään ja minä olen ainoa, joka soittaa hänelle hoitajien kautta, hän on entistä yksinäisempi. Olot ovat kuin vankilassa, paitsi että vankilassa pääsee ulkoilemaan säännöllisesti. Nyt äiti pääsee ulos vain jos omaiset vievät.

Pelkään, että oma terveyteni ei kestä jatkuvaa huolta. Luulen, että kahdeksan kuukautta jatkunut vatsakatarri on seurausta siitä, että vastuu painaa raskaana. Pitäisi ennättää soittaa jollekin virkamiehelle, joka päättää vanhusten hoitopaikoista, ja ottaa selvää, olisiko realistisia mahdollisuuksia päästä jonottamaan johonkin muuhun paikkaan. Veljeni tosin vastustavat ajatusta, koska he pelkäävät äidin menevän muutoksista vielä enemmän sekaisin.

Laiha lohtu on se, etten ole ainoa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Siinä suhteessa olen onnellisessa asemassa, että äiti on saanut kuitenkin hoitopaikan eikä ole kotona sekavana ja  muistamattomana. Se vaihe oli vielä huolestuttavampi. Nyt tiedän, että äiti saa joka päivä ruokaa, hänellä on viihtyisä asunto ja siivous toimii hyvin. Kaikki puutteet ovat psyykkisen hyvinvoinnin puolella, johon ei tämänhetkisilläkään hoitajaresursseilla ole mahdolllisuutta. Vähien hoitajien aika menee täysin autettavien vanhusten hoitamisessa. Ei riitä ketään käymään sellaisen vanhuksen huoneessa, joka peseytyy ja pukeutuu itse (miten kuten), mutta ei muista mitään ja on siksi peloissaan.    

Varmaa on, että ikinä en äänestä enää niitä puolueita, jotka entisestään kurjistavat vanhustenhoitoa. Enkä uskalla ajatella, millaista tulee olemaan oma vanhuuteni, kun ei edes ole lähiomaisia, jotka vaatisivat kunnon hoitoa. Ehkä meitä aletaan sitten taas sanoa kunnanvaivaisiksi ja jätetään hyväntekeväisyyden armoille.