Joulu on melkein jo täällä. Stressitasot hipovat ennätyksiä monella perheen tai suvun jouluvastaavalla, ja ahdistus kasvaa, jos ei kaikkea tarpeellista ehdi. Minulla on nyt toisin. Piti lähteä äidin luo, ettei äiti joutuisi olemaan jouluakin yksin - hän jo etukäteen sitä murehti, kun ei muistanut, että olin luvannut tulla jouluksi hänen seurakseen. Nyt jouduin kuitenkin perumaan lähtöni joulunviettoon, sillä sairastuin.

Olin koko joulukuun vähän flunssainen, mutta koska tässä työssä joulukuu on pahimmanlaatuinen kiireaika, en ehtinyt yhtään hellittää, vaan yritin selviytyä kaikesta kunnialla. Flunssa otti uusia kierroksia viime viikonloppuna, mutta koska tällä viikolla piti vielä toimia kuiskaajana kirjoittamani joulunäytelmän esityksissä, allekirjoittaa todistukset, hyvästellä eläkkeelle jäävä työkaveri sekä jakaa todistukset, hoipuin työpaikalle ja suoritin kaiken, hm, sanoisin: moitteettomasti. Kotimatkalla kuitenkin jouduin seisoskelemaan bussipysäkillä viimassa varttitunnin, joten kun pääsin kotiin, alkoi kuume nousta. Illalla oli lukema 38,7°C. 

Niinpä olenkin tänään peruuttanut kaiken mahdollisen: junalipun, äidin luona olon, palvelutalossa aterioinnit, ystävän tarjoaman autokyydin asemalta... Armaani peruutti oman menonsa sukujouluun, joka sen myötä peruuntui muidenkin osalta. Näin olemme siis kotona yhdessä vastaanottamassa joulua täysin valmistautumattomina. Ei ole laitettu joulukoristeita, ei tehty jouluruokia, ei tilattu kinkkua, ei tehty perusteellista siivousta... VAAN EI SE MITÄÄN!

Joulu tulee valmistautumattomalle yhtä lailla kuin hyvin valmistautuneelle. Toki tulee erilainen joulu, mutta mitä sitten? Elämään mahtuu monenlaisia jouluja. 

Meille ostetaan nyt kaikki jouluruuat kaupasta. Ostamme vain sellaista, mitä todella haluamme. Armaani saattaa paistaa kinkun - kai niitä vielä kaupasta saa. Leivoin sunnuntai-iltana viimeisillä voimillani taatelikakun, ja se saa edustaa joululeivonnaisia. (Tai siis tein tupla-annoksen, ja toisen kakun veljeni onneksi vei äidille eilen.) 

Joulukirkkoon aion hiljentyä tv:n välityksellä. Joulurauhan julistus Suomen Turusta kuuluu muutenkin perinteisiin telkkarin kautta. Kynttilän sytytän isän muistoksi omaan pihaan. Joululaulut kuuntelen toisten laulamina. Odotan rauhaisaa joulua kirjojen ja kirjoittelun parissa. Joulumieli ei ole riippuvainen siitä, miten hyvin on valmistautunut tai niistääkö ja yskiikö aina välillä.

Ehkä tällainen pysähtyminen oli tarpeen pitkällisen ylikuormituksen jälkeen. Omasta puolestani ei sureta ollenkaan, vaikka sielultani olenkin jouluihminen (eläkkeellä sitten valmistaudun myös leipoen ja laittaen, jos terveys sen sallii). Ainoastaan äidin yksinäisyys murehduttaa. Soitan ja pyydän, että hoitajat avaavat äidille telkkarin aina silloin, kun sieltä tulee äidille mieluisaa ohjelmaa. Hän ei itse sitä osaa enää tehdä.

Joulun iloa ja rauhaa kaikille lukijoille, hyvin valmistautuneille ja täysin valmistautumattomille!

 

"Vuosi vuodelta, joulu joululta

samaistun yhä enemmän

joulun aasiin.

Aasi ei tee joulua,

se vain ihmettelee."