Tauti jatkuu, mutta kuume on väistynyt. Olisi aikaa tehdä jotakin, mutta on kummallinen vastahankaisuus tehdä sellaista, mitä PITÄISI tehdä, niin kuin vaikka kokeiden korjaamista (ei jaksa, sairaslomalla sitä paitsi), vaatekaappien siivoamista (liian raskasta!), editointiharjoituksia (en osaa!), silitystä (ei jaksa seistä!), asioiden hoitamista puhelimitse (rupeaa pian yskittämään!) jne. Niinpä olen päätynyt lattialla olevien lehtipinojen käsittelyyn. Ne peittävät pinta-alaa ja keräävät pölyä. Niinpä selaan lehdet läpi, leikkaan säilyttämisen arvoiset artikkelit ja kuvat talteen ja heitän muut osat pois. Toimii, vaikka onkin kovin hidasta, kun aina tulee pysähdyttyä ajattelemaan (hui). Lisäksi seurauksena on muiden pinojen kasvu, kun en saa heti artikkeleita arkistoitua, kun arkistotkin jo pursuilevat ja niitäkin pitäisi siivota, joten uudet leikkeet joutuvat entisten pinojen päällimmäisiksi. Säälittävää, mutta arvelen, etten ole ainoa, jolla on tällainen "ammattitauti". 

Tällä kertaa käsittelen kerrostumaa, joka sisältää vuoden takaisia ammattilehtiä. Vaikka luulen ne lukeneeni silloinkin, kun ne tulivat, moni juttu tuntuu uudelta ja kiinnostavalta. Joitakin tuttujakin kuvissa esiintyy - nykyisin myös entisiä oppilaita! :-o Kertaus on opintojen äiti, ja monet asiat ansaitsevatkin tulla kerratuiksi, jos ovat uusia ja ammattitautoa kohentavia. Se mikä jatkuvasti hämmästyttää, on ajan kuluminen. Tietysti lehtien selaaminenkin on hidasta, mutta tarkoitan nyt vähän muuta. Kun artikkelissa kerrotaan jostakin, mikä tapahtui 1999, pidän sitä ihan vastikään sattuneena, mutta kun luen eteenpäin ja tajuan kirjoittajan pitävän sitä kaukaisena menneisyytenä, tajuan, että tuosta minun "eilispäivästäni" onkin jo 16 vuotta! Puhumattakaan siitä, kun päivitellään 80-luvun kasvatusajatuksia - minähän olin silloin vasta aloittelemassa uraani ja juuri saanut koulutuksen kyseisiin ajatuksiin. Kylläpä aika on kulunut nopeasti!

Eteenpäin aikaa tuntuu olevan - esimerkiksi eläkkeelle pääsyyn - mutta tarkkaan ottaen on aika siinä ja siinä, ovatko nuorimmatkin oppilaani jo syntyneet. (Ehkä olen opettanut jo heidän isovanhempiaankin!)

Oikeastihan ei tiedä, onko aikaa paljon vai vähän. Jos tietäisi päiviensä määrän, saattaisi nyt toimia toisin. Jos ajattelee elämäänsä pitemmällä perspektiivillä, mitä järkeä on leikellä artikkeleita talteen? Lukeeko niitä muka joskus? Kuka, minäkö ehtisin? Ja onko järkevää käyttää aikaa arkistointijärjestelmän kehittämiseen (kuten neiti Lemon aikanaan Christien dekkareissa)? Paperinkeräykseenhän ne arkistot jälkeeni menevät varsin sutjakkaasti.

Vanhempani oivalsivat jo vuosia sitten, etteivät enää tarvitse juuri mitään, kun kaikkea on tarpeeksi. Liiankin kanssa, sanoin minä, kun en saanut lupaa heittää mitään pois, koska kaikkea voi vielä joskus tarvita. Ymmärrän kuitenkin ajattelun heiltä, jotka ovat lapsuudessaan kokeneet sota-ajan kauheudet syrjäseudulla suuressa puutteessa. Sitä on vaikea hyväksyä, että olenkin äidinmaidossa imenyt saman ajattelun itseeni ja vaalin omia romppeitani, jotka tällä hetkellä silmiinpistävimmin esiintyvät työhuoneen lattian pinoissa, enkä raaski heittää mitään pois, kun "sitä voi joskus käyttää opetuksessa". Vain C- ja VHS-kasetit lähtivät Armaani vaatimuksesta kaatopaikalle jo vuosia sitten, vaikka niissä olisi oikeasti ollut hyödynnettävää aineistoa, jos olisi ne digitoinut. No, juu, milloin olisin sitäkään ehtinyt...

Otan sakset käteen ja palaan lehtiaineiston ääreen.