Viimeinkin päivä, jolloin ei ollut mitään pakollista tekemistä! Tällaista ei ole ollut naismuistiin!

Olisi pitänyt tehdä yhtä ja toista: korjata yhdet kokeet ja lukea yhden luokan kirjoitelmat, käydä Ateneumissa katsomassa viimein Modigliani-näyttely, joka on tänään viimeistä päivää nähtävillä, ulkoilla, hoitaa äidin paperiasioista, lukea kesken olevat kirjat loppuun, siivota työhuonetta...

Osasyyllinen päivän kulkuun on kylläkin Hesari. Siitä on tullut niin kiinnostava ja monipuolinen lehti, että lukemiseen ei päivä tahdo riittää. Nytkin luin päivän Hesaria aamupäivän (tai no, heti herättyä luin ensin eilisen loppuun, sillä se oli jäänyt kesken). Sitten leivoin kakun ja tein ruokaa. Sen jälkeen ruokalevon sijaan jatkoin Hesarin lukemista, ja latasin samalla uuden Kuukausiliitteen. Sitäkään en malttanut jättää lukematta, vaan aloitin hiukan. Loput on pakko jättää tuleviksi päiviksi ja viikoiksi.

Lopulta havaitsin, että vaikka päivä oli mennyt ja aurinko laskemassa, Modiglianit olivat edelleen näkemättä, ulkoilut hoitamatta, äidin asioista suurin osa myös, enkä ollut kirjojakaan juuri avannut. Kokeita ja kirjoitelmia en ollut jaksanut ajatellakaan, sillä eilisillalla myöhään korjasin erästä toista koetta ja jatkoin aamulla loppuun. Niinpä keräsin koko tahdonvoimani ja ponnistauduin ulos sauvakävelemään. Kyllä se onnistuu pimeässäkin, kun on hyvät katuvalot ja laajat kävelytieverkostot ympärillä. Puoli tuntia ripeää askeltamista pikkupakkasessa oli hyvin piristävää. Jospa illan mittaan pääsen vielä saunaan.

Tavallaan olen ollut ihan laiska, kun en saanut mitään näkyvää aikaan eivätkä suunnitelmat toteutuneet. Silti tiedän, että oikeasti tämä oli hyvin tarpeellista. Joka viikonloppu ei jaksa millään lähteä reissuun. Sielu iloitsee ja lepääntyy, kun saa olla kotona. On ollut mukavaa olla yhdessä Armaani kanssa, kun hän on viime aikoina ollut paljon pois kotoa. Itse asissa olen myös saanut aikaan muutakin kuin luettelemani asiat. (Äidin ääni mielessäni muistuttaa: "Laiska töitään luettelee!") Innostuin iltapäivällä etsimään netistä äidin puolen serkkujen yhteystietoja suunnitteilla olevaa sukutapaamista varten. Emme ole tavanneet 40 vuoteen, joten tunnistamisessa tarvitaan mielikuvitusta... Onnistuin löytämään muutaman kuvan, ja ihan hätkähdytti erään serkkupojan kuva  - kuin ilmetty isänsä! Ei voinut erehtyä, vaikka google esitteli kymmeniä samannimisiä. Opin myös pakottamaan ohjelman lopettamaan, kun Word jumittui toisesn sukujutun takia. Lisäksi kirjoitin kohteliaan kirjeen ilmoittaakseni äidin nykyisen osoitteen eräälle taholle. Ei siis päivä mennyt hukkaan, vaikka eivät hurskaat aikomukset toteutuneetkaan. Ehkäpä nyt riittää virtaa huomispäivään ja alkavaan viikkoon.