Äidin elämä päättyi itsenäisyyspäivänä. Hän oli päässyt sairaalasta ryhmäkotiin takaisin pari viikkoa aikaisemmin, ja siellä jatkui hiipuminen, onneksi miellyttävämmässä ympäristössä kuin mitä kolkko ja meluisa sairaalahuone oli. Äiti meni sairaalaan rollaatorilla kävelevänä, juttelevana, itsenäisesti syövänä muistisairaana. Neljän viikon petissä makuutuksen jälkeen hänet kotiutettiin sairaalasängyssä liikuntakykynsä menettäneenä, syömättömänä, lähes puhumattomana. Sellaista vaikutusta en olisi kuntoutusosaltolta odottanut.

Viime lauantaina olivat hautajaiset. Siunaus toimitettiin samassa kappelissa kuin isän siunaus neljä ja puoli vuotta sitten. Olin erityisen iloinen siitä, että kanttori lauloi Petri Laaksosen laulun Ota hänet vastaan. Olin sitä toivonut, ja yllätyin iloisesti, kun kanttori itse ehdotti sitä ennen kuin minä ehdin ottaa asiaa puheeksi. Lopuksi äidin arkku laskettiin samaan hautaan isän kanssa. 

Muistotilaisuudellekin löytyi sopiva sali. Kaikki avustavat tahot - paikan haltija, kukkakauppa ja pitopalvelu - toimivat loistavasti. Vieraita oli nelisenkymmentä. Tunnelma oli kodikas ja lämmin. Muistelimme äitiä, katselimme kuvia, lauloimme hänen lempilaulujaan. Voisi sanoa, että tunnelma oli kiitollinen ja iloinen. Äiti tiesi, mihin hän oli menossa, ja jälleennäkemisen toivo väreili vahvana juhlassa mukana. Viimeisinä viikkoina äiti oli usein kysellyt, missä äiti ja isä ovat, ja tietävätkö he, missä hän on. Sanoin, että he ovat jo Taivaan kodissa odottamassa niin kuin puolisokin. Se rauhoitti äidin mieltä.

Toki minulla oli ja on kova ikävä, mutta jotenkin iäkkään ihmisen lähtö sairauden uuvuttamana on seesteinen ja odotettukin. Kuolema on lempeä vieras silloin, kun on kipuja eikä toivoa paranemisesta ole. "Ihmisen on määrä kotiin päästä kerran", kuten runoilija asian ilmaisee. Olen kiitollinen siitä, että sain olla äidin vierellä lähdön hetkellä ja siunata hänet taivasmatkalle.  

Oma elämäni muuttuu nyt myös. Kymmenen vuoden ajan olen ollut huolissani: ensin äidin ja isän pärjäämisestä kotona, sitten isän tilasta ja lopuksi viimeiset neljä ja puoli vuotta äidin yksinäisyydestä ja voinnista. Lokakuusta alkaen kaikki viikonloput ovat menneet äidin luona, myös itsenäisyyspäivän jälkeen, kun olemme tyhjentäneet äidin asuntoa ja järjestelleet hautajaisia. Nyt minulla on vapaita viikonloppuja! Voin pitkästä aikaa taas ehtiä kuntosalille, sauvakävelylle, hiihtämäänkin jos tulisi lunta. Uusi vaihe elämässä. Tänä viikonloppuna nautin kotona olemisesta ja siitä, ettei tarvitse matkustaa mihinkään.

Toki vielä on paljon tehtävää: laskujen maksamista (kunhan viimeinen virkatodistus tulee ja pankkiasiat saadaan kuntoon), perunkirjoituksen valmistelu, hautakiviasia, liinavaatteiden vieminen kierrätykseen jne. Kotona työhuoneeni kaipaa täydellistä käsittelyä, sillä paperi- ja kirjapinot ovat vallanneet hyllyjen lisäksi myös lattiat, enkä ole ehtinyt vuosiin niihin puuttua. Jospa nyt olisi aikaa omalle "kuolinsiivoukselle".