Hiihtoloman ihanuus: pääsee viimein hiihtämään. Olemme Hämeessä, missä lunta on sopivasti ja ladut lähellä. Ensimmäisellä hiihtokerralla viime sunnuntaina lähdettiin melkein kotiovelta ja avattiin uudelleen Armaani pari viikkoa sitten tekemä latu. Oli upottavaa nuoskaa ja aika raskasta hiihdellä. Silti ihanaa. 
 

Maanantaina menimme järven jäälle (autolla, kun ei minun kuntoni riitä hiihtää sinne ja takaisin) ja hiihdimme siellä hyvin hoidetulla ladulla 4,7 km eli järven ympäri. Oli -8˚C pakkasta ja navakka tuuli, alkumatkasta vastainen. Kaikkialla oli jäistä, mutta latu oli ihan hyvä. Kerrassaan mahtavaa.
 

Tiistaina pidimme välipäivän ja sauvakävelimme metsässä pari tuntia. Se oli paljon raskaampaa kuin hiihtäminen, koska polut olivat jäisiä ja piti koko ajan olla varuillaan, ettei kaadu. Siinä tulivat lihakset kipeiksi toisin kuin hiihtämisessä. Oli silti hauskaa samoilla ristiin rastiin metsäpoluilla. Kuljimme pääasiassa maastopyöräily- ja ratsastuspolkuja, ettei tarvinnut tarpoa umpihangessa. Näköalapaikan alatasanteella joimme kaakaot. -8˚C.

Tänään keskiviikkona hiihtelimme taas kierroksen järven jäällä. Oli -4˚C, pilvistä, kaunista, sillä rannan huurteisissa puissa näkyi harmaan eri sävyjä. Näkötornin huippu näytti olevan pilvessä. Latu oli hyvässä kunnossa edelleen. Järven luoteispäässä lumi oli paikoittain ruskehtavaa: Saharan hiekkaa! 
 

Talviurheilussa on sekin mukavaa, että oudotkin ihmiset juttelevat toisilleen: Millainen oli latu? Oliko hyvä hiihtää? Näittekö tekin Saharan hiekkaa? Muita hiihtäjiä ei ollut ruuhkaksi asti, kun hiihdimme päiväsaikaan. Maanantaina huomasin, että viiden maissa porukkaa tuli lisää, ilmeisesti töiden jälkeen. Hitaammista hiihtäjistä mentiin sopuisasti ohi. Huomasin olevani tätä nykyä se mummeli, joka hiihtää hitaasti. Kolmikymppiset naiset sujahtivat vauhdilla ohitseni, samoin keski-ikäiset miehet. Muita ei ladulla näkynytkään paitsi maanantaina eräs noin yksivuotias, jota innokas isukki yritti saada pysymään suksilla. (Voi olla, että kannattaisi opetella kunnolla kävelemään ensin. Lopuksi isä kantoi pienokaisensa suksineen kainalossaan pois.)

Hiihtäminen on ihanaa, siitä ei pääse mihinkään. Tulee niin nostalginen olo... Lumettomat talvet tuntuvat jotenkin huijaukselta. Tällainen on oikea talvi, joka on tuttu ensimmäisistä elinvuosista asti. Lapsuuden hiihtoretkiin liittyvät myös appelsiinin maku talvisen mökin pihalla, johon on hiihdetty kaupungista, hikipäinen pipo ja viiletys loivia alamäkiä pitkin.

Tämänpäiväisellä hiihtoretkellä lykkiessäni vastatuuleen pitkin järvenselkää alkoi mielessä soida vanha laulu, jonka sanat melkein tulivat mieleen. Tässä se, mitä muistin:

Hanki kun soita ja harjuja peittää, kylmä katseensa -- heittää, silloin mä sukseni jalkahan lyön, nuttuni ympäri kääräisen vyön. 

Koska netistä löytyy useimmiten vastaus kaikkeen, katsoin oikeatkin sanat. Ne menevät näin:

"Hanki kun soita ja harjuja peittää / kuuraa kylmä kun metsihin heittää, / silloin ma sukseni jalkahan lyön, / nuttuni ympäri kääräisen vyön."

Laulussa on neljä säkeistöä, nimi on Hiihtäjän laulu ja runoilija Vilppu Kaukonen.