Eilisaamuna katsahdin kirsikkapuuhun keittiön ikkunan takana. Näytti kuin siinä olisi ollut pääsiäiskoristeita: keltaista, punaista, valkeaa ja vaaleanruskeaa. Kun katsoin tarkemmin, niin huomasin, että siinä olikin tiklipariskunta! En ole ennen niitä nähnyt, ja tämäkin visiitti oli vain hetkisen mittainen. Ilahdutti kyllä kovasti. 

Kävin pyöräilemässä keväisen sään innoittamana. Siellä joen varrella, missä viimeksi oli kymmenittäin kanadanhanhia, olikin nyt valtava määrä lokkeja. Niiden kirkuna kuulosti varsin kesäiseltä. Seassa ja vähän kauempana uiskeltelivat sorsat, joita niitäkin oli aika paljon. Ihmisiäkin oli liikkeellä niin paljon, että piti ajella varovasti, ettei kukaan jää alle. 

Omassa pihassa ovat ensimmäiset keltaiset krookukset avautuneet. Pyöräreitin varrella näin pihoissa paljonkin värikkäitä krookuksia. Ajelin entisen kodin lähistöllä ja löysin sellaisiakin reittejä, joita en muistaakseni ole ennen ajanut.

***

Tänään olen muistellut menneitä. Ystävä soitti ja kertoi entisen opettajamme muistokirjoituksesta. Olin itse juuri huomannut entisen kotipaikkakuntani seurakuntalehden Kuolleita-palstalta kymmenkunta joko itse tuntemaani tai vanhempani tuttua. Tässä iässä tietää yhä enemmän ihmisiä, jotka ovat jo edesmenneet. Ystäväpiirissä monella on vanhemman saattohoito ajankohtainen tai jo ohi.

Muistelin menneitä myös siksi, että ryhdyin siivoamaan sähköpostiani, joka on aivan pullollaan. Huomasin, että vuonna 2016 olen ollut niin kiireinen, että postiin on jäänyt täysin yhdentekeviäkin viestejä poistamatta. Nyt suuri luuta lakaisi. Työtä täytyy vielä myöhemmin jatkaa, mutta sain sentään paljon jo poistettuakin. Samalla tuli mieleen ihmisiä, tapahtumia ja asioita, joita en ole hetkiin muistanut.

Kotona pitäisi saada aloitettua kuolinsiivous myös papereiden, arkistojen, kirjojen ja tavaroiden osalta. Paljon on sellaista, josta on vaikea luopua mutta jota ei ole tarvittu tai käytetty vuosiin. Tunnistan itsessäni vinttikansalaisen, joka haluaa säilyttää paljon muistoja elämän varrelta. Opin olen saanut kotoa, mutta en vanhojen muistojen suhteen, sillä ne meidän suvulta ovat evakkkoteiden aikana kadonneet, vaan ylipäänsä kaiken, mitä voi vielä tarvita. Vanhempani ovat eläneet sota-aikaan suuressa puutteessa ja siksi oppineet varautumaan pahan päivän varalle, jolloin mitä tahansa saatetaan vielä tarvita. Sen olen omaksunut vaivihkaa itseeni, ja minun on siksi vaikea heittää mitään käyttökelpoista pois.  

On myös todella vaikea luopua kirjoista. Ne ovat ystäviä, ja nekin kantavat muistoja. En yhtään viihtyisi kodissa, jossa ei ole kirjahyllyä! Meillä niitä on joka huoneessa. (Tai no, vessassa on, mutta kylpyhuoneessa ja saunassa ei ole.) 

Ystävän kanssa jutellessa totesimme, että olemme toisillemme ne, joilla on muistoja 50 vuoden takaa silloisesta kotikaupungistamme. Muiden kanssa emme voi muistella, koska he eivät ole eläneet samoja aikoja samassa paikassa. Päätimme kesällä tavata (korona, hus!) ja mennä entisen kotikaupungin hautausmaalle kävelemään ja muistelemaan edesmenneitä yhteisiä tuttuja.