Eilen uutisoitiin hämmästyttävänä asiana, että iso osa vanhusten kotihoidon ja hoivakotien asukkaista ei ole päässyt korona-aikaan lainkaan ulos. Minä en ihmettele. Vuosi sitten ikäihmisiä velvoitettiin pysymään kotona. Ulkoilun mahdollisuudesta ei silloin puhuttu mitään, ja siksi monet itsenäisesti asuvatkaan eivät uskaltaneet mennä ulos. Hoivakodeissa taas ei ole riittävästi henkilökuntaa ulkoilun toteuttamiseen. Jokainen ulkoilija tarvitsisi oman henkilön mukaansa, eikä hoitajilla ole mahdollisuutta irrottautua rutiineistaan. 

Huomasin asian selvästi äitini kohdalla. Hän asui hoivakodissa omassa huoneessaan ja kärsi tavattomasti yksinäisyydestä. Siltikään hoitajilla ei ollut mahdollisuutta edes viivähtää juttelemassa hänen huoneessaan. Yhteistilaa äiti karttoi, koska huonon kuulonsa takia hän ei kuullut muiden puheita eikä voinut osallistua yhteisiin toimintoihin, jotka nekin tosin vähenivät olemattomiin sinä aikana, kun äiti siellä asui. Sain onneksi kaupungin kautta järjestettyä vapaaehtoisulkoiluttajan, joka kävi kerran viikossa tai kahdessa äidin kanssa ulkona. Se oli iso apu, ja äiti oli niinä päivinä aina pirteämpi ja iloisempi. Loppuaikoina ulkoiluttaja sairastui ja käynnit loppuivat. Käytin itse äitiä ulkona aina, kun pääsin paikalle viikonloppuisin ja sää suinkin salli, mutta ulkoiluttaja lävi arkena, jolloin päivät olivat kaikki toistensa kaltaisia. Äiti päivitteli ulkoilun jälkeen aina pitkään, miten mukavaa oli ollut olla ulkona. Hoitajien kanssa äiti taisi viimeisenä kesänään päästä yhden kerran ulos, kun koko porukka kärrättiin ulos päiväkahville.

Oli suuri onni, että äiti pääsi Taivaan kotiin ennen korona-aikaa. Nythän eivät edes omaiset ole päässeet vierailuille, joten ulkoilu lienee ollut senkin takia mahdotonta useimmille, jos ei itse kykene ulos menemään. Kotona asuvat vanhuksetkaan eivät  kuuliaisina kansalaisina välttämättä uskalla lähteä ulos toisaalta koronauhan, toisaalta muuten heiveröisen kuntonsa takia. Heillä pitää olla luotettava avustaja kumppanina.

Ihmettelin omaisena myös sitä, miksi äidin hoivakodissa tai sitä ennen vanhempien yhteisessä tehostetun palveluasumisen yksikössä ei koskaan kyselty vapaaehtoisia ulkopuolisia auttamaan ulkoilussa tai virkistystoiminnassa. Tuntui, että ulkopuoliset koettiin uhkaksi. Ymmärrän kyllä, että vanhusten turvallisuus on kaikki kaikessa eikä kuka tahansa kadunmies kelpaa vapaaehtoiseksi, mutta olisihan voinut vaikkapa pyytää vapaaehtoisen pitämään luku- tai lauluhetkeä sisällä olijoille, jolloin yksi hoitajista olisi voinut vapautua ulkoiluttamaan vuorotellen muita. Piha-alueen olisi voinut myös suunnitella sellaiseksi, että siinä olisi ollut mukava viivähtää, vaikka ei kauemmaksi olisi päässytkään. Tehostetun palveluasumisen yhteydessä oli myös ryhmäkoteja, joihin kuului parveke. Eräs omainen sanoi, että koskaan hän ei ollut nähnyt ketään parvekkeilla sinä aikana, kun hänen omaisensa oli siellä asunut. Vanhempieni parveke oli etelään, jolloin se oli tukahduttavan kuuma koko kesän. Ryhmäkotien parvekkeet olivat toisella puolella taloa, joten kuumuuskaan ei voinut olla esteenä, miksi ei edes hellepäivinä olisi voinut viettää aikaa siellä.

Vietin yhden joulun äidin luona tehostetussa palveluasumisessa isäni kuoleman jälkeen. Ehdotin hoitajalle, että olisin voinut pitää joululauluhetken halukkaille ruokalassa, jossa oli piano. Hoitaja sanoi, että lupa olisi pitänyt kysyä johtajalta, mutta tämä ei ollut paikalla jouluna. Jäi siis pitämättä. Laulelimme vain äidin kanssa kahden hänen huoneessaan.

Vanhusten oloista on tapana puhua aina ennen vaaleja, mutta mikään ei muutu, ainakaan parempaan suuntaan.  Hoivakulut katsotaan menoiksi, joista on pyrittävä "tehostamaan" löysät pois, vaikka missään ei ole enää yhtään vähennettävää, päinvastoin. Monet sellaiset vanhukset asuvat yksin kotona, jotka eivät enää pärjää vaan olisivat hoivan tarpeessa. Omaiset seuraavat tilannetta sydän syrjällään ja käyvät vierailulla niin usein kuin mahdollista - usein viikonloppuisin satojen kilometrien takaa. Muina päivinä yritetään puhelimitse pitää seuraa ja ratkaista ongelmia. Tämä on niin väärin, hyvinvoivassa Suomessa. Onnellisempia saattavat ola vanhukset taloudellisesti köyhemmissä maissa, joissa arvostetaan enemmän ikäihmisiä.