Huomenna on toinen äitienpäivä ilman äitiä. Päivä on aina ollut vähän ristiriitainen, kun silloin hehkutetaan niin kovasti äitiyttä ja omat ystävät juhlivat äiteinä ja isoäiteinä. Kuulin vastikään, että tämä edeltävä päivä on nimetty lapsettomien lauantaiksi. En ole ainoa, joka olisi mielellään kokenut äitiyden, jos elämä olisi sellaisen mahdollisuuden tuonut eteen. Teemapäivää en tarvitse, mutta tekee hyvää tietää, ettei ole ainut, jonka tunnelmat ovat  äitienpäivän aikoihin ristiriitaiset.

Eräänä vuonna erehdyin menemään äitienpäivänä kirkkoon. Siellä jaettiin pois lähtiessä ruusut kaikille äideille. Minullekin ruusu työnnettiin kouraan. Annoin sen takaisin ja sanoin, etten ole äiti. Mies hämmentyi mutta työnsi kukan takaisin ja sanoi: ota kuitenkin. Tunsin itseni huijariksi ruusu kädessä.

Luin tänään Hesarista HUSin synnytysosastojen ongelmista: liian vähän kätilöitä, kova kiire koko ajan, läheltä piti -tilanteita synnytyksissä, kätilö ei ehdi edes vessaan. HUS kieltää, mutta kätilöt ja synnyttäjät ovat tapauksista kertoneet monessa eri yhteydessä. Kesällä synnyttäjien  määrä nousee, mikä ex-pääministerin mielestä on mahtava juttu (synnytystalkoot käynnissä sittenkin?), mutta se aiheuttaa kylmän hien nousemista kokeneille kätilöille, joille on tulossa todella raskas kesä. Monet ovat irtisanoutuneet eettisen ristiriidan takia, ja kesälomat verottavat muutenkin kokenutta henkilökuntaa. Opiskelijat tekevät kesäsijaisina parhaansa, mutta vaikeissa synnytyksissä ja ruuhkissa heidän taitonsa eivät välttämättä riitä. Halutaanko siis lisää kansalaisia vai ei? Jos halutaan, kannattaisi huolehtia siitä, että synnytys olisi kaikille turvallinen ja hyvä kokemus. Pelko ja huonot kokemukset estävät uusien lapsien syntymistä.

Miksi minä, lapseton, rupesin miettimään synnytyksiä? Äitienpäivä ja Hesarin artikkeli muistuttivat mieleeni sen, mitä oma äitini kertoi minun syntymästäni. Siihen aikaan kätilöt olivat hyvin karskeja. Äiti oli joutunut olemaan sairaalassa jo pitkään ennen syntymääni. Kun viimein oli päästy synnytyssaliin saakka, kuri oli tiukka. Äidin äännähdettyä kätilö oli huutanut: "Ensisynnyttäjä hiljaa!" Solisluuni oli mennyt poikki synnytyksessä ja olin itkenyt paljon. Olin myös isokokoinen, syntymäpaino 5000 g, ja äidin mielestä minä palelin. Hänen pyydettyään isompia vaatteita hoitaja oli tokaissut äkäisesti: "Ei meillä ole puolivuotiaan kokoa." Äidin mukaan tyyli oli totaalisesti muuttunut, kun hän yhdeksän vuotta myöhemmin oli synnyttämässä nuorinta veljeäni. Silloin koko synnytysosaston ilmapiiri oli aivan erilainen kuin aiemmin.

Äitienpäivänä olisi ihanaa päästä viemään kukkia äidin haudalle, mutta se on liian kaukana. Koronan takia en ole päässyt käymään siellä kuin kerran hautajaisten jälkeen.  Äidin muisteleminen tekee kipeää. Kaipaan häntä ja haluaisin monia asioita pyytää anteeksi. Tyttären ja äidin suhde lienee usein aika ristiriitainen - näin ainakin lähiystäväpiirin kokemusten mukaan. Minäkin tiedän tuottaneeni äidille pettymyksiä, suurimpana ehkä juuri sen, etten saanut aikaan lapsenlapsia. Äiti olisi niin mielellään ollut mummi tyttären lapsille. Poikien lapset kun olivat enemmän tekemisissä äidinäitiensä kanssa. 
 

Hieno asia on se, että sain pitää äidin yli puoli vuosisataa. Suuri trauma elämässä on niillä, jotka ovat menettäneet äitinsä aivan liian varhain. Äitiä ei kukaan voi korvata. Jokin olennainen pala puuttuu, jos ei tiedä, kenen kautta on tullut maailmaan. Siinäpä siis minullekin kiitollisuuden aihe äitienpäivänä: oma äitikulta.