Oi ihana lämpö! Ei palele minunlaistani vilukissaakaan. Ulkona 31˚C, sisällä 29,5. Siinä välissä terassilla 28˚C. Ulkona tuulee koko ajan, joten ei tunnu kovin tukalalta, varsinkaan aurinkovarjon alla. Kumman pistävä on kyllä auringon hehku.

Ymmärrän kyllä, että helle on rasittavaa vanhuksille ja heikkokuntoisille, mutta silti nautin tästä lämmöstä pitkän talven jälkeen. Ei tätä loppumattomiin jatku. Ainoa haitta on, etten uskalla lähteä pyöräilemään ainakaan nyt päiväsaikaan, ettei ole liian rasittavaa sydämelle. Lounasta pitäisi ainakin ensin syödä. Se on vielä jäänyt, sillä nautimme kahvin kanssa eilisten kuusivuotissynttärien rääppiäiskakkuja, jotka saimme mukaan. Nam.

Tämä taitaa olla ensimmäinen lomapäivä, jolloin ei ole mitään ohjelmaa. Kuuntelin jumalanpalveluksen radiosta, luin päivän Hesaria ja sen jälkeen Krohnin kirjaa. Pyykkikoneen latasin ja pari sähköpostiviestiä kirjoitin. Viimeistelin huomista pikku esitystäni, jonka olen luvannut pitää eräässä keskustelupiirissä. Olen odottanut sitä, että saisin olla toimettomana jonkin aikaa, ja nyt on se hetki. Olisi paljon hommaa, mutta kuumuuden takia en jaksa. Muuten on vaikeaa olla jouten, kun Armaani uurastaa aamusta iltaan. Niinpä yritän huolehtia kyökkihommista parhaani mukaan mutta rennosti. Kohta riennän keittämään uusia perunoita. Ostimme eilen savukalaa, joten salaatin tekoa kummempia valmisteluja ei tarvita.

Huomenna pääsen viimein magneettikuvaan tämän kipuilevan polveni kanssa. Kolme ja puoli kuukautta on mennyt ilman kävelylenkkejä ja välillä pahasti ontuen. Jospa löytyisi syy ja hoito. Alkuperäinen diagnoosi oli varmaan oikea sekin, mutta tilanne on silti edennyt ja huonontunut suorittamistani venyttelyistä huolimatta. 
 

Ennusteiden mukaan helle jatkuu ensi viikon puoliväliin ainakin. Sittenhän onkin juhannus tulossa, joka perinteisesti vietetään koleammissa merkeissä. Saa nähdä, kuinka nyt. Olisi kiva saunoa ja uida lämpimässä säässä. Hyttysiä riittää, joten hellemekko ei liene illalla missään lämpötilassa soveltuva asu. 
 

Pionit aukesivat pihassa reilun viikon etuajassa, josta johtuen olemme paikalla ja saamme kerrankin ihailla niiden loistoa. Iirikset ovat jo kukkineet ohi. Naapurista meille karanneet varjoliljat ovat nupulla. Perunanvarret ovat hujahtaneet pitkiksi tosi nopeasti. Metsämansikoista ensimmäiset jo olivat kypsymässä keinun vieressä, mutta yön aikana ne olivat kadonneet. Joku huomasi herkut ja pisteli poskeensa - tai nokkaansa.

Eilisaamuna yläkerran ikkunaan napsahti jokin aika kovaa, ilmeisesti lintu, joka luuli pääsevänsä siitä läpi. Menin kadulle tarkistamaan, jäikö lintunen kitumaan. Eipä näkynyt lintua, mutta naapurin kissa istui jalkakäytävällä jonkin matkan päässä ja katseli minua. Tiedustelin, oliko sillä havaintoa lintuparasta. Kissa alkoi kovasti selittää jotakin: " Miauuu, mau, nau, miu miu nau..." Kysyin, oliko hän varma, ettei tiennyt asiasta mitään. "Miuu", oli vastaus. Jälkeenpäin harmitti, etten huomannut saman tien kysyä, oliko sillä tietoa pari päivää sitten meidän pihaan höyhennetystä mustarastaasta. Olisivatko selitykset hyytyneet syylliseen nikotteluun?


Luonto on armoton. Välillä joutuu todistamaan lintuäidin kauhua, kun jokin isompi lintu uhkaa sen poikasta, ja pahimmassa tapauksessa vielä emon itkua, kun poikanen joutuu surman suuhun. Tänään sirkuttivat jotkin pikkulinnun poikaset aitamme takana, ehkä pyytäen ruokaa. Luulisi, että ne ovat alttiita hyökkäyksille, kun niin kuuluvasti ilmaisevat sijaintinsa. Toisaalta emon pitää ne löytää pystyäkseen niitä ruokkimaan.