Vuosi vaihtui huolestuneemmissa tunnelmissa kuin vuosikymmeniin. Maailmankirjat tuntuvat olevan sekaisin. Pandemia kurittaa koko maailman väestöä edelleen, ilmastonmuutos tekee elämisen edellytykset hankaliksi monilla seuduilla ja pahempaa on tulossa, lajikato on tosiasia myös Suomessa ja sen seuraukset koko luonnolle näyttäytyvät pikkuhiljaa. Uusin ja yllättävin uhka on rauhantilan rapautuminen jopa Euroopassa. Uhkailua ja varustelua, epäröintiä ja  tulkintoja on ilmassa sakeanaan. Jopa Suomea on uhattu toimilla, jos ei tehdä niin kuin ulkovalta määrää. Samaan aikaan telkkarissa analysoidaan kylmän sodan ja suomettumisen aikaa oman nuoruuteni aikakaudelta. Vasta jälkeenpäin nähdään, ollaanko nyt jo seuraavassa vastaavassa tilanteessa tai jopa pahemmassa.

On ollut hyvin mielenkiintoista seurata Kylmän sodan Suomea ja Politiikka-Suomea, sillä ne kertovat ajasta, jota jo muistan. Tosin omat murkkuhuolet olivat silloin tärkeämpiä kuin poliittiset analyysit. Kouluneuvostovaalit ja Teiniliiton viimeiset ajat tulivat myös meille oppikoulun alaluokkalaisille tutuiksi. Pariin mielenosoitukseenkin osallistuimme. Äänestin kyllä kuitenkin protestina Tarzan-säätiötä eli "vapaiden hankien miehiä", koska en pitänyt politiikan tulosta kouluun. 

Nyt vanhoja uutisfilmejä katsellessa tulee outo olo: oliko silloin tosiaan noin vanhanaikaisen näköistä? Olivatko bussit, autot ja ihmisten pukeutuminen 70-luvulla tuollaisia? Ja 80-luvulla? Niistähän on vain vähän aikaa. Onpa maailma muuttunut myös ulkonaisesti!

Meidän luokalla oli poika, joka piti Olé porvari -nappia, ja tyttö, joka kuului Pioneereihin. Samoihin aikoihin kuulin äidiltä karmeita juttuja hänen työpaikaltaan, jossa taistolaiset uhkailivat niitä, jotka eivät heihin kuuluneet. Eräänkin kerran oli kerrottu, että heillä on listat ensimmäisenä ammuttavista henkilöistä valmiina, kunhan vallankumous alkaa. Se tuntuu nyt aivan absurdilta. Ja näillä taistolaissedillä ja -tädeillä oli minunikäisiäni lapsia. Mitähän he nyt miettivät saamastaan kotikasvatuksesta?

Lähdin ylioppilaskirjoitusten jälkeen interrailille. Siellä saksalaispoika kysyi meiltä, miltä tuntuu asua suomettuneessa maassa. Me vakuutimme kirkkain silmin, ettei Suomi ole suomettunut vaan täysin itsenäinen maa. Niinhän teille on opetettu, tuumi poika, ja te uskotte sen. 

Toivottavasti vuosi 2022 näyttää kuitenkin jälkikäteen paremmalta kuin mitä nyt pelätään. Jospa ihmiskunta löytäisi keinot hillitä ilmastonmuutosta ja maailman johtajat sopuisuutta ja keskinäistä luottamusta, jotta sodat vältettäisiin ja rauha saataisiin nykyisiin kriisipesäkkeisiin. Erityisesti toivon valaistumista Afganistanin talebaneille. Kunpa he osaisivat kaikki lukea ja löytäisivät Koraanista islamin todellisen hengen. Ja ymmärtäisivät, että maan tulevaisuuden rakentamisessa koulutetuilla naisilla ja tytöillä voisi olla merkittävä rooli.