Oli herkistävää olla kirkossa ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. Olimme kerrankin kotona sunnuntaina, joten menin messuun oman seurakunnan kirkkoon, kun koronatilanne sen vihdoin sallii. Väkeä oli kohtalaisesti ottaen huomioon, että samaan aikaan tuli telkkarista ekumeeninen ja uskontojen välinen rauhanrukous. Kaikilla oli maskit ja tuolit oli asetettu tavallista kauemmas toisistaan.

Virret oli valittu todella puhuttelevasti: niissä rukoiltiin rauhaa maailmaan ja varjelusta isänmaalle. Minua kosketti eritysti ukrainalaisen Dmitri Bortnjanskin säveltämä virsi 579:

Oi Herra, korkein valtiaamme, kansaamme kaitse, armahda. Hengelläs siunaa päämies maamme ja esivaltaa johdata. Suo vallankäyttöön viisautta ja vastuun mieltä, rakkautta.

Oi Herra, siunaa Suomen kansa, tee siitä palvelijasi, se että täällä toimissansa sinua aina kuulisi. Suo mieli uskollinen meille, varjelus Suomen heimon teille.

Oi Herra, siunaa synnyinmaamme runsailla taivaan lahjoilla, niin että ahkeroiden saamme rakentaa maata rauhassa. Myös lapsenlapset saavat kiittää, kun halki aikain armo riittää.

Tähän aikaan ja nimenomaan tähän päivään, joka on talvisodan päättymisen vuosipäivä, sopi kajauttaa juuri tämä virsi. 

Sävelmä herätti muiston siitä, kun kuulin tämän sävelmän ensimmäisen kerran - kenties allkuperäisillä sanoilla: Ken kielin voisi kuvaella. Se tapahtui Uspensin katedraalissa, jossa olin vuosia sitten katedraalin mieskuoron (?) konsertissa. Se lauloivat tämän laulun valtavan hitaasti, aivan uskomattoman upeassa pianissimossa. Laulussa taisi olla myös kirkasääninen solisti. Se oli taivaallisen kaunista!

Tänäänkin hyvä kuoro ja taitava nokkahuilisti antoivat oman hienon panoksensa messun kulkuun. Saarnasta sen sijaan en oikein pitänyt. Saarnaaja ilmoitti olevansa eri mieltä Eero Huovisen kanssa siitä, että uskoon kuuluisi myös epäusko. Minä olin eri mieltä saarnaajan kanssa ja samaa mieltä Eero Huovisen kanssa. Minusta ei ole oikein sanoa, että jos on uskossa (mitä sanontaa hiukan vierastan), ei saa epäillä. En muista, miten saarnaaja asian muotoili, mutta huokaan itse usein kuin Jeesuksen luo apua pyytämään tullut mies: "Minä uskon, auta minua epäuskossani." Ajattelen, että Jumala on antanut meille ajattelukyvyn siksikin, että voisimme punnita erilaisia ajatuksia, käydä sisäistä dialogia erilaisten näkemysten välillä. Olisi kauheaa, jos epäily kiellettäisiin ja se pitäisi salata. Siiihen loppuisi kunnon älyllinen keskustelu. Toki on monia yhteisöjä, joissa tilanne on juuri tuo, mutta ainakin minun sielunrakenteellani on välttämätöntä saada pohdiskella rehellisesti kaikkia vaihtoehtoja. Ja riittää, jos uskoa on rahtunenkin, sinapinsiemenen verran, tai vähemmän. 

Oli ihanaa päästä taas ehtoolliselle. Konkreeettinen yhteys Kristukseen ja toisiimme. Siitäkin huolimatta, etten tälläkään kertaa tuntenut ketään muuta kirkossakävijää. Kaksi julkisuudesta tuttua siellä näin. Se tekee surulliseksi, sillä olen näiden 15 jäsenyysvuoden aikana toivonut löytäväni seurakunnasta yhteisön, johon kokisin kuuluvani, mutta niin ei ole käynyt.

Kotiin tultuani nautin kirkkokahvit (i.e. -teet) ja avasin Yle areenasta ekumeenisen ja uskontojen välisen rauhanrukouksen, joka oli tullut telkkarista sillä aikaa, kun olin kirkossa. Siis yhteinen rauhanrukous Ukrainan puolesta. Se oli puhutteleva! Kirkko oli koristeltu Ukrainan värein: sinistä ja keltaista. Kukkakimpuissa loistivat keltaiset auringonkukat ja siniset iirikset. Seinillä oli lasten värikkäitä piirustuksia. Aluksi haastateltiin ukrainalaista, Suomessa asuvaa miestä, jonka isä oli saanut surmansa tässä sodassa, sekä katolista kirkkoherraa, jolla oli omat kokemuksensa sotapakolaisuudesta.

Rauhanrukouksessa rukoilivat vuorotellen ortodoksinen piispa, luterilaisen ja katolisen kirkon papit, islamilaisen yhteisön edustajana tataarinainen, juutalaisen seurakunnan edustaja, Suomen baptistikirkon edustaja sekä Suomen Lähetysseuran ruotsinkielinen johtaja. Muitakin rukouksia hartaudessa kuultiin. Siinä luettiin myös Psalmi 31 (hepreaksi, ukrainaksi ja suomeksi), joka on tullut Ukrainan kristityille tärkeäksi, jokapäiväiseksi rukoukseksi tämän sodan aikana. Välissä oli puhuttelevaa musiikkia.

Puheen piti piispa Mari Leppänen, ja se oli erinomainen puhe. Siinä yhdistyivät suomalaisten sotakokemukset talvisodan päättymisen muistoksi, kaikkien ihmisten toive rauhasta ja kristillinen toivo ja usko siihen, että rakkaus on vihaa voimakkaampi. Tällä piispalla on todella sana hallussaan. Loppupuolella zoomattiin lasten piirustuksiin, ja niistä minulle jäi mieleen eräs Ukrainan värejä sisältänyt työ, johon oli kirjoitettu lapsen tikkukirjaimin: Mene pois Putin. Piispa muistutti, etteivät meidän rukouksemme lopeta sotaa. Ajattelen kuitenkin, ettei rukoileminen ole turhaa. Jumala kuulee ja näkee. Hän sallii myös pahaa tapahtuvaksi - sellaista, jota ihmiset aiheuttavat toisilleen - mutta meidän ihmisten tehtävä on rakentaa rauhaa ja elää sovussa toistemme kanssa. Toivon, että ukrainalaiset saavat pian oman maansa takaisin ja saavat palata koteihinsa tai korjaamaan käsittämättömän tuhon jälkiä. Herra, armahda!