Tänään on helluntai ja kesäloman ensimmäinen  päivä! Oi ihanuutta!

Viimeiset viikot ottivat koville ankaran flunssan ja valtaisien työkiireiden keskellä, mutta hengissä selvisin taas kerran. Jouduin jäämään pois leirikoulusta ja monesta muusta tärkeästä, mutta sairaanakin saatoin työskennellä kotona arviointien parissa (jopa klo 6 - 21), joten sen suhteen aikataulut pitivät. 

Kevätkesän heleys ihastuttaa silmää. Tuomi tuoksuu ja satakieli laulaa. Voisiko olla ihanampaa aikaa aloittaa kesäloma! Muitakin kukkijoita on ihan omalla pihamaallakin: pihlaja, raparperi, ruohosipuli, keto-orvokki, metsämansikka... Kirsikan ja omenapuun kukinnat ovat jo ohi. Saa nähdä, tuleeko satoa, kun pörriäisiä ei ollut näkyvillä paitsi yksi ahkera kimalainen, joka kyllä uurasti aamusta iltaan joka päivä. (Miksei Roudupia vieläkään kielletty? Glyfosaatti tuhoaa hyönteiset.)

Kevätjuhla onnistui loistavasti. Monen koronavuoden jälkeen saimme kutsua vanhemmat mukaan, ja paikalla oli myös pikkusisaruksia ja isovanhempia. Väistötiloissa luokkamme on ahdas ja pieni, mutta niin sinne vain ahtautui noin 50 henkeä. Kuuma tuli, mutta juhla oli loistava ja juhlamieli korkealla. 

Kevät on myös haikeaa aikaa. Kollegoja ja oppilaita lähtee muualle. Ensi vuosi on taas ihan uusi, erilainen kokonaisuus niiden kesken, jotka sitten ovat paikalla. Minulla ensi vuosi on viimeinen virkavuosi. Viimein tulee eläkeikä täyteen, neljä vuotta myöhemmin kuin kunnan palveluksessa olevilla opettajilla. Tiedän ansainneeni sekä tämän kesäloman että sitten eläkepäivät, jos Luoja elinpäiviä suo. Työtä on tullut tehtyä kellon ympäri ties kuinka monta kertaa, kun en meillä ole edes työaikaa, jolloin voisi sanoa tehneensä ylitöitä. Hommat on vain hoidettava. En jää kaipaamaan liian lyhyitä yöunia, yksityiselämän niukkuutta enkä stressin seurauksia.

Ensi vuonna kaikki on "viimeistä kertaa". Miltähän se oikeastaan tuntuu? Iskeekö haikeus? Kouluvuosi on rytmittänyt elämääni aina, vuorotteluvapaavuotta lukuun ottamatta. Lapsena ensin isän kouluvuosi, sitten oma kouluaika ja lopulta omat työvuodet, joita on tähän mennessä kertynyt 39, koska yhden vuoden olin vuorotteluvapaalla. Ensi keväänä tulee siis 40 vuotta täyteen. Mihin se aika on mennyt?

Ruohosipulin kukkien ääressä hämmennyin eilen. Tuli yhtäkkiä tunne, että vastahan nuo juuri kukkivat edellisen kerran. Voiko siitä olla jo kokonainen vuosi? Joku lohdutti minua siitä, etteivät eläkepäivät vieläkään koita, sanomalla, että nopeasti se aika menee. No niin menee! Aivan liiankin nopeasti.

Eilen juhlimme kummipojan lakkiaisia. Tuli ystävien kanssa muisteltua pojan syntymää, sillä olimme yhdessä koolla vain joitakin tunteja ennen hänen syntymäänsä, eikä silloin synnytyksen käynnistymisestä ollut tietoakaan. Niistäkin ajoista on jo parikymmentä vuotta. Hauskaa oli myös nähdä ystävien lasten kohtaamisia. He ovat tunteneet toisensa aina. Nyt he ovat ihastuttavia nuoria aikuisia, kukin suuntaamasssa elämässä omille poluilleen.

Entisaikaan helluntai ahdisti, koska takaraivossa pieni ääni muistutti: "Ellei heilaa helluntaina..." Nyt on sekin huoli pois, ollut jo yli 15 vuotta. 

Ihanaa päästä nauttimaan uudesta kesästä. Nauti sinäkin, arvoisa lukija!