Paljon on taas tapahtunut edellisen mutinan jälkeen. Sukka tuli kuin tulikin valmiiksi, ja toinen on kantapään kohdalla menossa. Nyt uhkaa vain langan loppuminen, kun ei yksi kerä riitäkään sukkapariin niin kuin ennen. Vertailin vanhoja ja uusia Seitsemän veljestä -lankojen vyötteitä, ja huomasin, että ennen kerässä oli 150 g ja nyt enää vain 100 g. Valitsemaani väriyhdistelmää ei enää saa, joten toisen sukan kärkiosasta tulee aivan erivärinen. Tosi tyhmää.

Syksykin on edennyt kovaa kyytiä. Värikkäiden lehtien kahina muuttui ensin oranssien lehtien nahinaksi, ja nyt on jäljellä lähinnä ruskean massan niljakasta litinää. Onneksi viime viikon sateet huuhtoivat suurimman osan lehdistä pois ajoväyliltä, jolloin liukastuminen ei enää uhkaa. Sadepäiviä on ollut useita, mutta jospa ne auttaisivat pohjaveden puutteeseen.

Kirjamessut ovat nyt menossa. Eilen kuuntelin kotona pari striimattua esitystä, ja tänään menin paikan päälle. Väkeä oli todella paljon. Ihmeesti uskalsivat tulla. Käytin maskia, koska koronan lisääntyminen huolestuttaa, eivätkä keuhkoni eivät ole vieläkään toipuneet entiselleen kesäisestä sairastuksesta. Muita maskinkäyttäjiä taisin nähdä vain pari kolme. Toivottavasti varokeino auttoi.

Messuilla oli taas kiinnostavia kirjailijoita kuunneltavina. On tehtävä valintoja, sillä usein on monta mielenkiintoista juttua menossa yhtä aikaa. Kuuntelin ensin Joel Haahtelaa, joka kertoi Jaakobin portaista ja kirjoittamisestaan muutenkin. Hänen kirjoissaan viehättää ajatus näkymättömän ja näkyvän maailman ohuesta erosta. Jaakobin portaiden tapahtumapaikka Jerusalem on täynnä jännitteitä ja vuosituhansien tiivistyneitä tunnelmia. Harmi, etten enää muista hänen hienosti muotoilemiaan ajatuksia, kun en laittanut mitään muistiin.

Toisena kuuntelin Ulla-Lena Lundbergia, joka myös kertoi kirjoittamisestaan ja uusimmasta kirjastaan. Sitä en ole vielä lukenut toisin kuin Haahtelan trilogian ja muitakin teoksia. Hauskin haastateltava oli Tommi Kinnunen, joka kertoi Pimeät kuut -kirjastaan ja samalla opettajan työstä ja kirjoittamisestaan. Hän ehti myös kertoa Kuusamosta, suvustaan ja vähän Turustakin. Esikuvana tai oikeastaan lähtökohtana hänen kirjalleen oli ollut hänen opettajana toiminut isotätinsä, jolta oli tallessa paljon materiaalia, jopa opetussuunnitelmia, tuntisuunnitelmia ym. virallisia papereita, joita kirjassakin siteerattiin. Kuuntelin teoksen äänikirjana, jolloin viralliset asiakirjat kyllä menettivät jotakin ilman visuaallista tukea. Päähenkilö oli erinomainen opettaja, vaikka hän ei oppilaita rakastanutkaan. Kinnunen totesi, että eihän lääkärinkään odoteta rakastavan potilaitaan!

Oli hauska olla kirjamessuilla useamman vuoden tauon jälkeen. Parasta siellä ovat keskustelut ja haastattelut. Päätän aina mennessäni, että nyt en osta kirjoja, mutta kuinka sitten käykään: ennen pois lähtöä tulee jonkinlainen vimma kuitenkin. Neljän-viiden ensimmäisen tunnin aikana olin ostanut vain joulukortteja, mutta sitten repsahdin, ja nyt on taas uusi kirjapino työhuoneeni lattialla! Eikä edes lahjakirjoiksi suunniteltuja, vaan ihan taisin itselleni ostaa suurimman osan. On pakko käydä kirjahyllyjä läpi ja poistaa sieltä entisiä. (Meillä on seitsemän kirjahyllyä eri huoneissa, mutta siltikään kaikille kirjoille ei riitä niissä tilaa.) 

Käväisin myös viini- ja ruokamessuilla, joille en ole aiemmin koskaan ennättänyt, mutta siellä oli niin tajuttoman kova tungos, että poistuin pian. Ei se muutenkaan oikeasti kiinnostanut.

Onnekseni Armaani oli luvannut tulla hakemaan minut pois kuten aiemminkin, sillä kassini painavat aina aika lailla. Tällä kertaa kyllä vähemmän kuin ennen. Niinpä jatkoimme Messukeskuksesta Prismaan tuplabonusruokaostoksille (ostin myös jumppakuminauhan katkenneen tilalle) ja palasimme illaksi kotiin katsomaan lempiohjelmaamme Elämäni biisi. 

Prisman kattoparkissa autoon takaisin kävellessäni minut valtasi käsittämättömän ihana tunne: Kaikki on niin hyvin! Olen onnellinen!