Lähdin tänään kaupungille katsomaan paria kiinnostavaa näyttelyä. Samalla oli tilaisuus katsella keskustan menoa pitkästä aikaa – sinne kun ei nykyisin tule lähdettyä, ellei ole asiaa. Oli avartavaa taas kerran.

Ensin kävin Sanomatalossa tutustumassa Viipuri-aiheiseen valokuvanäyttelyyn, joka on siellä vain tämän viikon loppuun saakka. Esillä oli valokuvia 1930-luvulta ennen sotaa, talvi- ja jatkosodan ajalta sekä lopuksi Neuvosto-Viipurin ajalta heti sodan jälkeen ja 1950-luvulta. Oli kiinnostavaa! Karjalan kohtalot liittyvät omaankin sukuhistoriaani, vaikkei suku Viipurista olekaan. Huolettomat joskin ilmapiiriltään vähän uhkaavat vuodet ajalta ennen sotaa, dramaattiset sotakuvat, kaupungin raunioituminen, vallan ja asukkaiden vaihtuminen. Kirjallisuudesta ja lauluista tuttuja paikannimiä, jotka liittyvät Viipuriin: Torkkelinkatu ja Karjalankatu, Torkkelin puisto, Viipurin linna, Pyöreä torni, Pantsarlahti, Papula… Viipurin menettäminen on ollut kauhea isku Suomelle!

Näyttelyssä oli kaiken aikaa paljon katselijoita, monet sitä ikäluokkaa, joka on pikkulapsena kenties lähtenyt Viipurista tai jonka vanhemmat ovat sieltä. Näyttelyn ohessa olleeseen paperiin oli tullut lisätietoja valokuvien henkilöistä ja vieraskirjaan tuhansia nimiä. Hienoa, että Iltasanomat oli koonnut tällaisen näyttelyn. Nyt se ilmeisesti  lähtee kiertueelle muualle maahan.

Seuraavaksi siirryin hiukan lähemmäs nykyaikaa eli Helsingin kaupunginmuseon Sederholmin taloon rakentamaan Näköalapaikka – kertomuksia Pihlajamäestä -näyttelyyn. Siinä esiteltiin nyt 50-vuotiaan lähiön asukkaita ja heidän kotejaan sekä Pihlajamäen arkkitehtuuria. Kunpa nykyisinkin rakennettaisiin yhtä luonnonläheisesti ja avarasti kuin 60-luvun alussa!  Silloin haluttiin antaa lapsille turvallista leikkitilaa ja asukkaille yhteys luontoon. Asunnot olivat avaria, vaikkakin keittiöt ja kylpyhuoneet pieniä. Voin hyvin kuvitella, että siellä viihdytään ja palataan helposti takaisin, jos on lähdetty välillä muualle. Hissejä tosin ei kaikissa kerrostaloissakaan ole, joten ihan kaikille eivät valkeat pihlajamäkeläistalot sovellu.

Tämä oli sympaattinen näyttely, jota sain katsoa ihan ypöyksin. Erittäin ystävällinen henkilökunta toivotti tervetulleeksi ja lähtiessäni toivotteli hyviä pyhiä. Toivottavasti saivat muitakin asiakkaita tänään. Näyttely on vasta avattu, joten ryntäystä sinne ei vielä liene odotettavissakaan.

Seuraavaksi menin kurkistamaan viereiseen Bockin taloon, jonka kyltissä luvattiin myymälöitä.  Kas, sinne olivat muuttaneet Kiseleffin talosta häädetyt pikkuputiikit. Olipa viihtyisä ja hauska paikka. Sielläkään ei ollut muita, ja kaikki myyjät olivat hyvin ystävällisiä ja juttelivat mukavasti. Sisäpihalle lupasivat toukokuun lopulla kesäkahvilankin – sinne pitää ehdottomasti mennä kurkistamaan. Kiseleffin basaarista on tullut kalliin designin esittelypaikka, joka vaikuttaa aika aneemiselta. Yläkerrassa olisi muistaakseni kuitenkin viihtyisän oloinen kahvila.

Putiikkikierroksen jälkeen poikkesin Hiltusen antikvariaatissa, jossa on aina omanlaisensa tunnelma. Isäntä siellä hääräili niin kuin ennenkin ja asiakkaista suurin osa oli keski-ikäisiä tai vanhempia miehiä, asiantuntevia kirjallisuuden harrastajia. En onneksi löytänyt tällä kertaa mitään, kun hyllyt jo muutenkin kirjoista notkuvat ja niitä pitäisi pystyä vähentämään.

Sitten pitikin jo alkaa suunnitella kotiin lähtöä, sillä lounasaika oli jo hyvinkin käsillä tai suorastaan ohittunut. Kuinka ollakaan, Kolmen sepän patsaalla jaettiin sopivasti tuoremehua ja Elovena-vadelmapuuroa, joiden vahvistamana jaksoin matkata bussilla kotiin.

Kaupungilla käydessä, varsinkin kun käy harvoin, alkaa joskus mielessä soida Veikko Lavin laulu Ihmisiä on kuin muurahaisia. Tällä kertaa kiinnittyi taas huomio siihen, miten monenlaisia ihmisiä Helsingissäkin liikkuu sujuvasti samoilla reiteillä. On muodikasta neitoa, jolla on kalleimpien boutiqueiden paperikasseja kädet täynnä, on käsitöitä kaupittelevaa romanirouvaa, hajamielisen näköistä partamiestä, isä-vauva-yhdistelmää… Rautatieaseman terassin kupeella istuivat vierekkäin repäistyissä farkkushortseissa, sätkä kädessä puhelimeen kailottanut keski-ikäinen pitkätukkamies ja kauluspaitaan sonnustautunut iäkkäämpi herra golfbaginsa kanssa. Se täällä on hienoa, että saa olla sellainen kuin on. Kukaan ei kiinnitä kovin paljon huomiota  - mitä nyt joku blogisti mutisee jotakin itsekseen.

Tulin tänään reissusta kotiin, ja  s a t a k i e l i   lauleli kotimetsikössä. Ihanaa! Tuskin maltoin tulla sisään.

Muuten harmittelen lajintuntemukseni heikkoutta: tunnistamatta jäivät yksi livertelevä lintunen ja yksi kukkanen, jotka tänään maalla näin. Selasin koko kasvikirjan läpi, mutta ei löytynyt vaatimatonta, vähän apilaa muistuttavaa kukkaa, jolla oli kuitenkin aivan erilaiset lehdet kuin apilalla. Tällaista se on, kun ei ole tarvinut koulussa kerätä kasvistoa. En osaa edes oikein termein kuvailla kasvin kukkaa ja lehtiä. Lintu taas lienee jokin yölaulaja, sillä se aloitti konserttinsa  illansuussa. Huomenna kuuntelen ääninäytteitä, jos vielä muistan kuulemani laulun. 

 Kiitollisuus-blogini palaa viiden kuukauden tauolta. Tervetuloa sitäkin lukemaan, jos kiinnostaa.

***

Muistin muuten juuri nyt, että joku arvosteli tämän blogini ulkoasua kauheaksi. Kun tarkemmin ajattelen, taisin nähdä sellaista unta viime yönä. En nimittäin muista päivätajunnassani käyneeni sellaista keskustelua. Muistaakseni vastasin, että olen itsekin miettinyt, että pitäisi saada valoisampi ulkoasu, ehkä valkoinen tausta. Mitä mieltä olette, arvoisat lukijat? Onko tämä pohja kauhea? (Itse asiassa en osaa tehdä asialle kovinkaan paljon, kun en ymmärrä ulkoasuasioista mitään. Tämäkin pohja ilmaantui vähän vahingossa.)

Tänään kävin tutustumassa kahteen kirjastoon, Oulunkylään ja Maunulaan, jotka ovat aika lähekkäin. Kävelin välimatkan 25 minuutissa.

Oulunkylän kirjasto oli ostarin takana. Se löytyi helposti ja tuli samalla tutustuttua Ogelin ostariinkin.

Kirjasto oli avaran oloinen, yksi seinä oli kokonaan ikkunaa. Tullessa katse kiinnittyi ensimmäisenä  ovea vastapäisellä seinällä olevaan leikkipuistolaisten tekemään hienoon sinisävyiseen taideteokseen, jonka nimi on Ikkunakylä. Sitten havaitsin seiniä kiertävät ja keskelläkin olevat mustat, kirjoja täynnä olevat kirjahyllyt muuten valkeassa ja valoisassa huoneessa. Kirjastossa kuului paljon puheensorinaa ja kaikuivat iloiset lasten äänet. Myöhemmin ymmärsin, että paikalla olikin kokonainen koululuokka opettajansa kanssa.  Tuttu tilanne…

Koko lailla keskellä oli houkuttelevan näköinen vihreiden nahkanojatuolien ryhmä matalan pöydän ympärillä. Koeistahdin heti, ja tuolit olivat mukavan pehmeitä ja kutsuvia. Hyllyt olivat täynnä toinen toistaan kiinnostavampia kirjoja niin kuin kirjastoissa usein. Nojatuolien vieressä oli runohylly, ja yllätyksekseni sieltä löytyi yksi Tomas Tranströmerin runokirja. Otin sen mukaani ja aioin lainata ”matkamuistoksi”. Myöhemmin tulinkin toisiin ajatuksiin ja istuin uudelleen nojatuoliin lukemaan kirjan saman tien. Kokoelmassa oli samoihin kansiin yhdistetty kaksi kirjaa, 70-luvulla ja 90-luvulla kirjoitettu: Totuudenkynnys ja Surugondoli (Tammi 1997, 78 s.). Ihan ok, vaikkakaan ei sykähdyttävimpiä TT:n tekstejä. Huomasin sivusilmällä, että vieressäni istunut nuorehko mies tutki maailmankaikkeutta ja vastapäätä luettiin Ilmailulehteä.

Asiakkaita oli aika paljon, kaikenikäisiä. Takaseinällä oli kuutiomaisia pehmustettuja ”koppeja”, joissa kussakin oli tietokone. Siellä varttuneemmat kirjaston käyttäjät käyttivät tietokonetta. Kopeissa lukikin K15. Lapsilla oli omia koneita ja pelitilaa toisaalla.

Lastenosastoakin silmäilin. En löytänyt yhtään Ellilän kirjaa sieltä. Pakko kyllä tunnustaa, että yleensäkään en löydä nykykirjastojen lastenosastoilta mitään, sillä kirjat eivät ole aakkosjärjestyksessä tekijän mukaan, niin kuin äidinkielen tunneilla opetamme, vaan aihepiireittäin, ja jos olisin lukeva lapsi, pettyisin niihin varmasti: kauhu, scifi, hevoset, kummitukset, sadut, noidat… Lisäksi joidenkin kirjailijoiden sarjakirjat erikseen ja jotakin juuri lukemaan oppineille. Jommassakummassa tämän päivän kirjastossa tosin oli myös hylly nimeltä ”vanhat kirjat”. Luultavasti vain sieltä voisin löytää jotakin kiinnostavaa. Joissakin kirjastoissa on lisäksi nuorten tai nuorten aikuisten kirjat erikseen.  Valikoimat voisivat olla parempia ja laajempia, sanon minä! Ei ole ihme, etteivät omat oppilaani sano löytävänsä kirjastoista mitään luettavaa.

Oulunkylän kirjaston tuulikaapissa mainostettiin kerran kuussa kokoontuvaa vauvojen lorupiiriä. Se on varmaan hauska sekä aikuisten että vauvojen mielestä!

Maunulan kirjasto on Suursuon sairaalan vieressä. Sieltä olisi lyhyt matka piipahtaa kirjastoon, mikäli potilaat ovat liikunta- ja lukukykyisiä. Ovesta sisään astuttuani havaitsin lattianrajasta minuun kohdistuvan tutkivan katseen. Mäyräkoira siinä lepäili pikku matolla. Oven luona oli myös hissi ja portaat. Kirjasto olikin toisessa kerroksessa.

Nousin portaat ja tuli tasanteelle, jossa oli poistokirjoja ja asiakkaiden tuomia kierrätyskirjoja sekä ilmoitustaulu kaikesta mahdollisesta ajankohtaisesta. Päällimmäisenä oli lappu veroneuvontatilaisuudesta, josta muistin, että veroehdotuskirjekuori oli jäänyt kotiin, vaikka se piti postittaa. Kiitos muistutuksesta, Maunulan kirjasto!

Kirjastossa huomio kiinnittyi hetken oleskelun jälkeen siihen, että tämä oli hiljaisin kirjasto, missä olen käynyt. Asiakkaat olivat aivan hiirenhiljaa – nuorisoa lukemassa kokeisiin, varttuneempi väki lehtiä lukemassa tai netissä – ja ainoat äänet olivat kolmen kirjastovirkailijan rupattelu ja lehden rapina! Mahtavan rauhallista. Tänne tulisin, jos tenttiin pitäisi lukea!

Ensin löytyi lastenosasto. Testitulos: kaksi Ellilän Sisu Tähtinen –sarjan isotekstistä kirjaa hyllyssä.  Kirjat täälläkin pääasiassa aiheittain eli ainakin aikuisen on hankala löytää etsimänsä. Aikuisten puolella oli kiinnostavan näköinen venäläisen kirjallisuuden näyttely. Minulle tutuimpia esillä olleista kirjoista olivat Boris Akuninin dekkarit.  Kaunokirjallisuuden hyllyistä löytyi taas vaikka mitä. Lainasin Mazzarellan Keskustelun sekä kaksi Arhipan dekkaria, jotka minulla on hänen tuotannostaan lukematta. Joissakin kirjastoissa niitä on paljon, joissakin ei lainkaan.

Millähän perusteella kunkin kirjaston valikoimat ovat syntyneet? Kuinka paljon kirjastonhoitajat voivat vaikuttaa ja vaikka kysellä asiakkailtaan toiveita? Selvästi huomaa, että kirjastojen valikoimat ovat keskenään erilaisia. Sehän ei tietenkään haittaa, kun minkä tahansa kirjan voi tilata omaan kirjastoonsa, mutta kannattaa myös käydä katselemassa  muiden kirjastojen hyllyjä, jos oman kirjasto alkaa olla läpi luettu…

Maunulan kirjasto on melko pieni mutta hyvin viihtyisä sekin. (Viihdyn aina siellä, missä on paljon kirjoja.) Olisi hauska koluta valikoimia tarkemminkin. Nyt vältin liian perusteellista tarkastelua, koska mukana oli vain pieni reppu ja kotona on lukemattomia kirjoja pinokaupalla. Liikenteellisesti paikka on erinomainen: monet bussilinjat kulkevat läheisen risteyksen kautta. Tällä kertaa satuin paikalle näkemään, kun erään bussin eturengas alkoi savuta ja matkustajat poistettiin kyydistä. Bussi jatkoi sitten matkaa yksin – vilkutti vasemmalle ja kääntyi oikealle risteyksestä.

Kevät etenee. Valkovuokot ovat peittäneet maan ja linnut laulavat vimmatusti. Eilisiltana olin näkevinäni kulleroita ojan pientareella (en nähnyt sinne asti tarkasti) , ja kuinka ollakaan, muutamaa hetkeä myöhemmin muisti tuotti jostakin lokerosta esiin vanhan kevätrunon, jota koulussa luettiin:

 "Trolliusten vasarat
silmiäni takovat.
Hoi, mies herää!
Kevät tekee terää.

Juna juoksee jyskyttäin
halki kenttäin vihreäin.
Rentukoita,
kulleroita,
kevään kultavasaroita.
Valkoisessa harsossaan
tuomet tanssii syliin.
Pian
pian joudutaan
kukkivihin kyliin."

PS Nyt tulee mieleen, että ne näkemäni kukat saattoivat olla tietysti myös rentukoita...

PS2 On erittäin häiritsevää, että tässä vuodatuksen blogisysteemissä ei pysty kunnolla valitsemaan riviväliä tai fonttia. Ne tulevat välillä miten sattuu ja säätäminen on vaikeaa. Aina vika ei siis ole kirjoittajassa.  

HUOM. Tähän aiheeseen liittyvä keskustelu edelllisen kirjoituksen perässä. 

Vasta nyt näin ranskalaisen elokuvan, jota on paljon kehuttu: Jumalista ja ihmisistä (Des hommes et des dieux, ohjaaja Xavier Beauvois), joka valmistui 2010. Se kertoo Algeriassa Atlas-vuoristossa olevansa trappistiluostarista, jonka veljet elivät hyvässä yhteisymmärryksessä läheisen  kylän asukkaiden kanssa. Itse asiassa luostari mahdollisti kylän olemassaolon, sillä veljet auttoivat asukkaita terveydenhoidossa ja paperiasioissa. Kyläläiset olivat muslimeja ja munkit kristittyjä, mutta molemmat kunnioittivat toistensa vakaumusta. Luostarin johtaja veli Christian tutki myös Koraania ja ajatteli, että molemmilla oli sama jumala.

Elokuva kertoo tositapahtumista vuonna 1996, kun aluetta alkoivat terrorisoida islamistisissit. Veljien kutsumus joutui koetukselle ja kukin alkoi miettiä suhtautumistaan tilanteeseen: lähteäkö pois, niin kuin viranomaiset kehottivat, vai jäädäkö paikoilleen kyläläisten tueksi ja toteuttamaan kutsumustaan sillä paikalla, mihin on asetettu. Elokuva kuvaa nimenomaan sitä kamppailua, jota veljestö kävi osatakseen päättää, mitä tehdä. Jäämisessä oli väkivaltaisen kuoleman riski. Kukin veli pohti ankarasti kutsumustaan ja sitä, mikä olisi oikea ratkaisu. Lopulta kaikki päättivät jäädä, nekin, jotka olivat aluksi olleet lähtemisen kannalla.

Lopputulos on surullinen: eräänä yönä terroristit hyökkäsivät ja vangitsivat veljet. Lopulta heidät teloitettin. Kaksi veljistä onnistui piiloutumaan vangitsijoilta, ja he jäivät henkiin. Lopputekstien mukaan toinen kuoli vasta vuonna 2008 ja toinen elää edelleen noin kahdeksankymppisenä.    

Elokuva oli rauhallisuudessaan ja pohdiskelevuudesssaan vaikuttava. Musiikkina olivat veljien laulamat messulaulut. Maisemat olivat kauniita ja tunnelma kiireetön. Painostava, jännittynyt tunnelma tiheni, kun saatiin huolestuttavia tietoja ulkomaailmasta. Vaikuttava huipennus oli ilta, jolloin lääkäriveli Luc toi kaksi viinipulloa ja kasetin, jolta hän soitti musiikkia Joutsenlammen alusta. Musiikkivalinta oli mielestäni outo, mutta tilanne kuvasi hyvin surumielistä jäähyväistunnelmaa, kun lopun lähestyminen oli jo aavistettavissa.   

Pidin elokuvasta, vaikka en aikanaan mennytkään sitä elokuvateatteriin katsomaan, kun arvelin liian traagiseksi minulle, joka en kestä liian vaikuttavia elokuvia. Nyt sen kuitenkin katsoimme ystävien luona, ja kyllä kannatti. Se ei ollut ns. elämää suurempi elokuva, mutta se oli hyvä. Ei ahdistanut mutta sai miettimään kutsumuksen olemusta ja pohtimaan tilannetta, jolloin kutsumus todella joutuu koetukselle.  Suosittelen sitä sellaisille katselijoille, joille sana kutsumus on tuttu ja jotka pitävät muista kuin toiminta- ja hömppäelokuvista. Ikäraja näytti olevan toisissa tiedoissa K12, toisissa K13. Luulen, että tarina avautuu paremmin aikuisille kuin ihan nuorille.

Jussi Viitala on kirjoittanut erittäin mielenkiintoisen kirjan Miten maailma loppuu? (Atena 2011).  

Siinä käsitellään erilaisia skenaarioita siitä, mitä maapallolla voisi olla odotettavissa. Ensin tarkastellaan menneisyyden maailmanloppuja jääkausineen, asteroiditörmäyksineen, maanjäristyksineen ja muine katastrofeineen. Sitten siirrytään nykyisyyteen ja erilaisten ilmiöiden todennäköisyyksiin. Tämänhetkiset suurimmat uhkat tuntuvat olevan ihmisen itsensä aiheuttamia: ilmastonmuutos, ruoan ja puhtaan juomaveden riittävyys kasvavalle ihmiskunnalle, saastuminen sekä ydinvoima ja ydinaseet tahallisesti tai vahingossa käytettyinä. 

Lopputulos on se, että syytä suureen toiveikkuuteen ei ole. Eläinmaailmasta voidaan oppia, että jos joltakin lajilta poistetaan luontaiset viholliset, populaatio ensin kasvaa ja sitten tapahtuu kannan romahdus. Ihmiskunta lienee samanlaisella tiellä, jos nyt yleensä kykenee selviytymään. Itsekkyys, ahneus, ymmärtämättömyys ja taloudellisen voiton tavoittelu millä hinnalla hyvänsä saavat ihmisen toiminmaan niin, että hän tuhoaa itse omat elinedellytyksensä maapallolla.  Metsästäjä-keräilijäihmisen aivot eivät kykene ymmärtämään monimutkaistunutta maailmaa vaan toimii alkukantaisten vaistojensa varassa tavoitellen vain välitöntä hyötyä. 

Ympäristön saastuminen, ydinkatastrofi tai taistelu ruuasta ja puhtaasta vedestä saattavat suistaa ihmiskunnan tuhoon hyvinkin pian. Kyse voi olla vain kymmenistä vuosista; ydinkatastrofi saattaa tulla yllättäen milloin tahansa kuten Fukushimakin juuri opetti. Sen sijaan kosmisten uhkien aikajänne on pikemminkin satojatuhansia tai miljoonia vuosia. Meidän nykyhetkellä elävien ihmisten niskaan taivas ei putoa.

Kirjan aihe kuulostaa painajaismaiselta, mutta itse asiassa teos oli erittäin mielenkiintoinen ja niin hyvin kirjoitettu, että maallikkokin hyvin pysyi mukana ja jopa luuli ymmärtävänsä osapuilleen kaiken, mitä luki. Tällaisia tieteen popularisointeja tarvitaan lisää! Tämän kirjan toivoisi kuluvan kaikkien niiden käsissä, joilla on valtaa vaikuttaa ihmiskunnan tulevaisuuteen ratkaisuillaan: poliitikkojen, virkamiesten, yritysjohtajien, sotapäälliköiden, tutkijoiden... Toivoisin hartaasti parempaa tulevaisuutta ihmiskunnalle kuin mikä näyttää todennäköiseltä. 

Toissapäivänä näin ensimmäiset leskenlehdet.

Tänään kuulin ensi kertaa pajulinnun laulun.  

Toukomettiset ja mustarastaat laulelevat kilpaa pihalla. 

Kävin äsken lisäämässä lintulaudalle gourmet-nokittavaa pikkulinnuille. Eiköhän taas orava rynnännyt heti paikalle. Kävin hätistämässä sen pois - ja samalla säikähtivät lintusetkin - mutta eipä mennyt kuin kymmenen minuuttia, niin kurre oli taas siellä. Kävin uudelleen, ja orava meni aidan toiselle puolelle oksalle murjottamaan. Se todella pitää meidän lintulautaa omana ravintolanaan. Onneksi varpuset, sinitiaiset, keltasirkut ja muut uskaltautuvat paikalle heti, kun orava käväisee jossakin muualla. Sepelkyyhkyt ja mustarastaat poimivat maasta sinne pudonneet jyväset. Kas, nyt tuli talitinttejä. Aamuisin laudalla vierailee väriläiskänä käpytikka.

Ihanaa, kun aurinko paistaa taas. Vaikka onkin viileä ilmavirtaus, aurinko saa paikat loistamaan. 

(Nyt orava lähestyy lintulautaa kasvimaan suunnalta. Se on hiukan hermostuneen oloinen. Täytyykin tästä mennä...)

Tänään kävin Malminkartanon kirjastossa. Sitä oli vaikea löytää, vaikka se lopulta oli ihan keskellä kylää. Olin jopa käynyt sen ovella katsomassa, mikä kilpi seinässä oli, mutta siinä luki vain: Malminkartanon ala-aste. Vasta kun etsintäkierrokseltani palasin samaan paikkaan eri suunnalta, huomasin ylhäällä seinässä himmeän kyltin: KIRJASTO BIBLIOTEK. Eikä tässä mitään kummallista, olen muistaakseni eksynyt jok'ikinen kerta Malminkartanossa käydessäni viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Se on sekava, kadut ja kävelytiet mutkittelevat talojen välissä eikä missään ole minkäänlaisia opasteita. 

Pääasia kuitenkin, että kirjasto löytyi. Seuraavan kerran osaan kyllä sinne! Ja saatanpa siellä käydäkin. Kirjasto oli nimittäin pieni mutta valikoimiltaan yllättävän kiinnostava. Siellä oli monia sellaisia kirjoja, jotka olisin heti halunnut lainata, jos olisi ollut kunnon laukku mukana. Nyt otin lainaan vain yhden viime vuonna ilmestyneen dekkarin.

Kirjastossa oli aika monia eri-ikäisiä ihmisiä lueskelemassa ja katselemassa nettiä. Somalikoulupojille siellä ja muuallakin toivoisin hiukan hienotunteisuutta lukijoita kohtaan: juttelivat ääneen, kun olisivat minun vanhan tädin mielestä voineet kuiskatakin tai puhua puoliääneen, kun olivat ihan vierekkäin, ja heidän vieressään tehtiin töitä. Nykyisin kirjastonhoitajat eivät enää puutu asiaan, mutta sen vuoksi nuorisolle ei tule mieleenkään vaimentaa ääntään. Nämä pojat eivät missään tapuksessa kailottaneet vaan höpöttivät vain joutavia joutessaan. Samaa kuulee kaikkialla, eikä kirjastojen edes odoteta enää olevan rauhallisia lukupaikkoja. 

Huomaaan, että minulle on tullut tavaksi verrata kirjastoja tarkistamalla muutamien tiettyjen kirjailijoiden kirjojen saatavuutta. Eräs on Kirsti Ellilä, jonka blogia olen koukuttunut lukemaan. Tarkistan, onko hänen kirjoittamiaan lasten- tai nuortenkirjoja saatavilla. Tänään löytyi kaksi. Arabianrannassa oli yksi. Jos löydän jommankumman uusimmista, Reetta ja linnan vangit tai Majavakevään, lainaan ja luen.

Olen ollut yllättynyt siitä, miten pienet ja vaatimattomat kokoelman lasten. ja nuortenosastoilla on. Tämä koskee helsinkiläisiä lähikirjastoja. Pasilassa on isompi lastenosasto, ja Sellon lastenosasto on toistaiseksi katsomatta.     

Malminkartanon kirjaston ilmoitustaululla kerrottiin lukupiiristä, joka kokoontuu kumppanuustalolla. Siinä oli koko kevään kirjat ja teemat listattuina. Jos asuisin Malminkartanossa, voisin harkita menemistä mukaan, vaikutti kiinnostavalta. Kaiken kaikkiaan käynti Malminkartanon kirjastossa oli positiivinen kokemus. 

Muutama päivä sitten uutisoitiin, että Jyväskylään tulevasta uudesta S-ryhmän omistamasta hotellista tulee uskontoneutraali eli hotellihuoneisiin ei enää oteta vastaan Gideonit-järjestön jakamia Raamattuja. Päätös aiheutti valtavan keskustelun netissä ja paikallislehdessä ja palautetulvan hotellin johtajalle. Tämänpäiväisen uutisen mukaan johtaja onkin muuttanut kantaansa ja hyväksyy nyt Raamatut. Hienoa huomata, että palautteesta voi olla hyötyä. Julkinen maine on hotellille tärkeä asia. Perinteisen Raamatun puuttuminen yöpöydän laatikosta arvioitiin suuremmaksi imagohaitaksi kuin sen aiheuttama ärtymys ateistiyöpyjässä.

Suomessa ei enää ymmärretä merkitystä, mikä uskonnolla on ihmisille. Muissa maissa uskonto on tärkeä puheenaihe ja merkittävimpiä elämänalueita. Siksi arvelen, että muiden maailmanuskontojen maista saapuvat hotellivieraat eivät hämmästy, jos paikallinen pääuskonto näkyy täällä vaikkapa hotellihuoneen laatikossa. Suomalaisetkaan tuskin pahastuvat, jos idässä hotellihuoneessa on Buddhan tai Ganeshan pienoispatsas - sitä pidetään asiaan kuuluvana.

Hotellivieraalla saattaa myös olla tarve hiljentyä tai jopa visaista mietittävää omissa elämänkuvioissaan. Tarjolla oleva hengellinen kirjasto (mikä Raamattu itse asiassa on) saattaa hyvinkin auttaa pohdinnoissa. Hotelleissa näkemissäni Raamatuissa on ollut yleensä teksti vierekkäin suomeksi ja englanniksi. Eipä tiedä, vaikka vierasmaalainen matkailijakin haluaisi ottaa selvää, millainen on kristittyjen pyhä kirja. Suomalainenkin voi aikansa kuluksi ja muun lukemisen puutteessa vaikka vertailla käännöksiä, jos ei koe tarvitsevansa hengellistä luettavaa.

Keskusteluissa on oltu huolissaan siitä, miten pitäisi sitten olla kaikkien maailmanuskontojen kirjat hotellihuoneissa. Miksi ihmeessä? Kirjauskontoja on vain muutamia. Tarvittaessa Koraani voisi pyydettäessä löytyä respasta, mikäli islamilainen yhdyskunta sellaisen haluaa hotellille lahjoittaa. Tarve lienee kuitenkin vähäinen, koska islaminuskoiset osaavat tarpeelliset Koraanin suurat ja rukoukset ulkoa. Juutalaiset taas voisivat halutessaan lukea Raamatusta Vanhaa testamenttia.   

Matkoilla hotellihuoneeseen asettuessa olen monesti kokenut lämpimän ailahduksen löytäessäni pöytälaatikosta Raamatun. Sen puuttuminen taas on tuonut ikävän olon. Nuorena oli Raamattu matkoilla vakiovarusteena, mutta enää ei. On hyvää palvelua, jos se löytyy hotellihuoneesta. (Respasta en lähtisi kyselemään, niin kuin joku ehdotti, on sen lukeminen sentään sen verran yksityisasia. Korkkiruuvia tai silityrautaa voisin lainata sieltä.) Hotellivieraan kaikinpuolinen hyvinvointi lienee  erinomaiselle hotellille ykkösasia.