tiistai, 6. joulukuu 2016

Vihapuhelakko

Netissä aamulla surffatessani osui silmiin puhutteleva otsikko Vihapuhelakko. Se jäi mieleen, ja pienellä googletuksella löysin kirjoittajan ja median: Savon Sanomien bloggari Jampe ehdotti päivän lehdessä kaikkien suomalaisten yhteistä lahjaa satavuotiaalle isänmaalle: vihapuhelakko! http://blogit.savonsanomat.fi/sita-sun-tata-kaikilla-mausteilla/vihapuhelakko/ Loistava idea, kannatan lämpimästi.

Jos jokainen ärsyyntynyt tai äkäinen pysähtyisi hetkeksi ennen kuin antaa sormiensa tanssia näppäimillä (tai ehkä pikemminkin paiskautua näppimille) kirjoittamaan negatiivista purskahdustaan ja miettisi, voisinko sanoa tällaisen aikomani herjauksen vasten naamaa tuttavalle, naapurille, veljelle, rakkaalle... Jos en, miksi heittäisin sen vasten tuntematonta? Miksi lisäisin pahuuden ja kaunan määrää maailmassa, jossa sitä on jo yllin kyllin? Entä miten toivoisin toisten ottavan vastaan minun sanomiseni? Arvostanko tahallista väärinymmärtämistä, toivonko myrkyllisiä viestejä vastauksena mielipiteisiini?

Ymmärrän, että monilla on nykyisin todella paha olla, mutta kaunan käsittelyyn toivoisin rakentavampia tapoja. Niitä voisimme juhlavuoden kunniaksi etsiä yhdessä.  

 

sunnuntai, 4. joulukuu 2016

Suru-uutisia

Luin eilen Hesarin nettisivuilta, että toimittaja Ilkka Malmberg on kuollut. Se kuulostaa uskomattomalta ja haikealta. Ei enää koskaan hänen loistavia, syvällisiä, persoonallisia juttujaan Kuukausiliitteessä. Olen aina ihaillut hänen tapaansa kirjoittaa niin lämpimästi ja arvostavasti aiheesta kuin aiheesta, erityisesti Suomesta ja suomalaisista. Ensimmäinen juttusarja, josta hänet muistan, on myöhemmin kirjanakin julkaistu Heimoerot esiin ja härnäämään. Se sanoitti havainnot, joita olin itsekin tehnyt eri puolilla Suomea ja suvun parissa. Mietin Malmbergiä koko päivän muiden tekemisten lomassa, surullisin mielin. Mietin myös, miten hänen perheensä pärjäilee. Tämän aamun lehdessä oli sitten muistokirjoitus ja lisätietoa: haimasyöpä, joka löydettiin elokuussa. Se vie nopeasti. 

Edelleen haikeana avasin radion aamulla ja kuulin tyrmistyttävän uutisen: kolme ihmistä ammuttu Imatralla eilisiltana. Uskomatonta! Tänään on ollut useita ylimääräisiä uutislähetyksiä aiheesta telkkarissa, joissa kösittämättömästä on yritetty saada selkoa. Kävi ilmi, että uhrit olivat kaikkien hyvin tuntemia ja arvostamia imatralaisia. Kauheaa! 

Näitä vielä sulatellen jatkoin Hesarin sekä viimeisten kuukausien aikana tulleiden Kotimaa-lehtien lukemista. Lisää pysäyttäviä uutisia: kouluneuvos Kirsti Mäkinenkin on kuollut! Vastikään luin hänen muistelmansa joita viime Educa-messuilla kuulin hänen esittelevän. Ja vielä lisää: tuttavan äiti, oppilaan isoäiti... Marraskuu on kuoleman kuukausi, ja näyttää tuoni niittävän myös marraskuun jälkeen. 

Kun oma läheisen menetys kirpaisee vieläkin, vaikka tapahtumasta on jo puolitoista vuotta ja se oli tavallaan odotettavissa,  kuinka kauhea shokki täytyykään olla äkillisen, väkivaltaisen kuoleman! Tai nopeasti edenneen sairauden. 

On helppo kevyesti todeta, että kuolema on luonnollinen osa elämää, mutta kun asia tulee henkilökohtaisesti lähelle, on kuoleman surun ja kaipauksen kanssa eläminen ihan eri asia. Se muuttaa ajattelua. 

torstai, 24. marraskuu 2016

Kesken työviikon

Otan taas tällaisen pikku vapaahetken itselleni ja kirjoittelulle ennen kuin jatkan koulutöitä. 

Alkuviikosta kävin palauttamassa viisi kuukautta lainassa olleet (!) kirjat kirjastoon. Kaksi niistä sain luettua, kolmannen osalta luovutin, vaikka aihe olisikin kiinnostanut. Kirjastossa osui silmiini kirja kilpirauhasen vajaatoiminnasta, jota minäkin sairastan. Kirjaa selaillessa osui silmiini luetttelo vajaatoiminnan oireista. Sielä kerrottiin, että pahimmassa tapauksessa voi jopa ruumiinlämpö laskea ja syke hidastua. Kas, siinä onkin ehkä selitys huonovointisuudelleni ja hidastumiselleni (lämpö alimmillaan 34,7°C, syke 44, koko ajan huono olo)! Lisäsin oitis lääkkeen annostusta, vaikka arvoit olivatkin viime tarkistuksessa vastikään kuulemma ihan kunnossa, ja kuinka ollakaan, nyt voin jo paremmin. Olen reippaampi, käveleminen ei ahdista ja pysyn hereillä paremmin. 

Eilen kävin erikoislääkärillä edelleen jatkuvien vatsakipujen takia. Olipa todella miellyttävä ja asiallinen lääkäri! Monia tutkimuksia tehdään (osa maksaa hurjasti, mutta saanpahan tietää, onko jokin vialla vai ei), mutta todennäköisempää on, että kyse on toiminnallisesta jutusta, ei mistään pahalaatuisesta. Hyvä niin. Arvelen, että työstressi, vapaa-ajan puute ja huoli äidin suunnattomasta yksinäisyydestä ylläpitävät aikanaan alkanutta tulehdustilaa. Saanpahan ainakin tietää. Hyvä myös, että kivut ovat nyt ihan siedettäviä lääkkeiden ansiosta.

Tänään oli vuorossa hammaslääkäri, hammaskiven poisto. Minulla on tosi mukava hammaslääkäri, ja siellä käyminen on ihan siedettävää. Tänään tosi  valitin terävästä hampaan kulmasta, ja hän hioi, mutta kotimatkalla huomasin, että hän hioikin väärän kohdan. Voih. Hän toivotti tervetulleeksi uudelleen vuoden kuluttua, joten olkoon terävänä siihen asti. 

Nyt kotona odottavat viidet kokeet arvostelua, ja ensi viikolla tulee vielä kaksi tai kolme pakettia lisää. Ei voi mitään, kun joka ryhmälle on kuitenkin vähintään yksi koe pidettävä joka aineesta - mieluumin kaksi, ettei satunnainen epäonnistuminen haittaa niin paljon. Uuden opsin hengessä pitää suorittaa jatkuvaa arviointia ja arvioida myös toimintaa ja prosessia. Aivan, kyllä toki, mutta en koskaan tuntien hektisessä menossa kerkiä kirjoittelemaan muistiin, millaisia havaintoja tein. Kun kuuden tunnin eli viiden-kuuden ryhmän jälkeen yritän muistella, mitä olin mietiskellyt, huomaan, ettei muistiin jäänyt juuri mitään. Uuden asiat vyöryvät entisten päälle ennen kuin muisti on saanut niitä tallennettua. Siksi kokeet ovat välttämättömiä saadakseni jotakin osviittaa arvioinnille mutu-tuntuman lisäksi.

Riensin eilen lääkäriltä lähes suoraan kaupunginosayhdistyksen kokoukseen. Sen ohjelma kiinnosti, ja halusin lisäksi tietää, millaisia ihmisiä yhdistyksessä (jonka jäseneksi liityin erääässä kampanjassa tänä vuonna) toimii. No, ennakko-odotukset täyttyivät aika tarkkaan: olin nuorin osallistuja, minua pyydettiin heti seuran hallitukseen (sain kieltäydyttyä, mutta eräs toinen lähes pakotettiin suostumaan...),  kaikki muut tunsivat toisensa ja sain kiinnostavia tietoja asioista, joita varten kokoukseen menin. Sen lisäksi totesin, että ilmapiiri oli myönteinen, tarjoilut herkullisia ja aito kiinnostus kotikylän asioihin selvästi havaittavissa. Saatan mennä toistekin. 

Tänään kotiin tullessani vaaransin hiukan henkeäni juoksemalla bussiin kadun yli kiertämättä suojatien kautta. Ei tullut autoja, mutta jouduin juoksemaan bussin nokan editse. Kuljettaja ei ilmeisesti moisesta pitänyt vaan sulki oven ja ajoi muutaman metrin eteenpäin punaisiin liikennevaloihin ottamatta minua kyytiin. Harmitti, sillä vaihdoin siinä junasta bussiin, ja vuoroja kulkee myöhään aika harvoin. Jos olisin kiertänyt valojen ja suojatien kautta, olisin varmasti jäänyt bussista silloinkin. No, sitten saapui pelastus: toista reittiä mutta aika lähelle tulevia busseja saapui pysäkille pian kaksin kappalein. En ole ikinä nähnyt niitä yhtä aikaa kahta, mutta nyt siis pääsin kuitenkin kotiin nopeasti.

Armaani oli laittanut ruuan valmiiksi, ehdin soittaa äidille pysäkiltä kotiin kävellessäni, ja nyt pesukone jo hyrrää. Pian ehkä jaksan tarttua koepaperipinoonkin. Näitä sijaistoimintoja (kuten tämä kirjoittelu) löytyy edelleen samalla lailla kuin opiskeluaikoina tenttiin lukiessa. Viikonloppuna pyykkikori tyhjeni kokonaan, kun varasin viikonlopun vain ja ainoastaan koulutöille.  

perjantai, 11. marraskuu 2016

Maailmassa kuohuu

 

Maailma tuntuu menevän päivä päivältä yhä hullumpaan suuntaan. Tämä viikko on kauhisteltu eräiden presidentinvaalien tulosta. Mosulin ja Syyrian kauhistuttava tilanne on mediassa jäänyt syrjään, kun amerikkalaisten valintaa päivitellään, ja sen vaikutuksia tänne omaan maahan ounastellaan. Pelko ja hämmennys ovat vallanneet meidätkin.

Koulussa tuli kiihkeä keskustelu viidesluokkalaisten kanssa, kun vaalitulos oli selvillä. (Aiheena piti olla runous, mutta jo toinen runo, joka käsitteli arkipäivän rasismia, johdattikin puheet Trumpin sanomisiin.) Jo aamulla oli eräs oppilas astunut luokkaan hilpeästi huudahtaen: "Trump voitti, tulee kolmas maailmansota!" Tänään luin Hesarista, että sen sisältöisiä tekstiviestejä olikin lähetelty laajalti lasten ja nuorten keskuudessa. Keskustelu runoustunnilla polveili Trumpin käytöstavoista, seksismistä, rasismista ja uhkasta maailmalle. Rauhoittelin, että hän tulee varmaankin presidenttinä esiintymään toisella tavalla ja ettei hän ole meille uhka. Kiinnostavaa oli huomata, miten tarkkaan vaaleja oli seurattu ja miten paljon asioista oli varmaan kodeissakin keskusteltu. 

Ei uskoisi, miten lyhyessä ajassa kaikki varmat asiat maailmanpolitiikassa ovat muuttuneet epävarmoiksi ja uhkakuvat kasvaneet  huolestuttaviin mittasuhteisiin. Kuinka kauan saamme elää rauhassa? Mitä voimme tehdä lisätäksemme rauhaa ja rakkautta maailmassa? Kysymyksiä on paljon, vastauksia niukasti.

sunnuntai, 30. lokakuu 2016

Jäähyväismessu

Olin tänään jäähyväismessussa. Seurakuntamme yli 40 vuotta palvellut sivukirkko poistettiin käytöstä ja myydään pois. Tilaisuudessa muisteltiin menneitä ja oltiin haikeita. Saarnan pitänyt pappi muistutti, että kirkko voitti taannoin Suomen rumin kirkko -kisan. Marraskuun alusta kyseenalainen kunnia siirtyy Tapiolan kirkolle, joka tuli kuulemma toiseksi. Varmaan ilahtuvat ykkössijasta. Opin myös, että sama arkkitehti, joka piirsi meidän kaupunginosamme mustan laatikon, on suunnitellut myös mm. Makkaratalon ja Espoon kaupungintalon. Edellinenhän päätettiin säilyttää betonibrutalismin muistona, ja jälkimmäisestä on yritetty tehdä purkupäätöstä useampaan otteeseen. En tiedä, mikä tilanne on nyt.

Tilaisuus oli kuitenkin mitä lämminhenkisin. Saimme myös kuulla ghanalaisen lauluryhmän musiikkia ja heidän pastorinsa puheen. Hekin menettivät nyt kokoontumispaikkansa ja siirtyvät toisaalle.

Syy kirkkojen ja muiden tilojen myyntiin on yksinkertainen: raha. Kirkkoon kuuluu niin paljon vähemän ihmisiä kuin ennen, ettei ole varaa ylläpitää monia rakennuksia. Toki se on ymmärrettävää. Hiukan mietityttää kuitenkin se, mitä tulee tilalle. Onko kirkolla näkemystä siitä, mitä tehdään, jos paikka halutaan ostaa vaikkapa moskeijaksi, tai onko sillä edes väliä, kunhan saadaan siitä rahaa? Muslimeille se olisi varmaan aivan sopiva, eikä täällä päin kaupunkia taida moskeijaa olla ihan lähellä.

Minulle kyseinen kirkko ei ole henkilökohtaisesti erityinen. Hyvä puoli oli se, että se oli lähellä, kävelymatkan päässä kotoa, mutta huono puoli oli se, ettei siellä ollut viime vuosina jumalanpalveluksia. Raamattupiiri siellä kyllä kokoontui ja joutui nyt siirtymään puolen tunnin kävelymatkan päähän. Tänne muuttaessani messu oli siellä joka pyhä, sillä pääkirkko oli remontissa. Kävin siellä aina kun pääsin. Nyt en juurikaan ole sunnuntaisin kotosalla, joten messuun pääseminen on harvinaista. Kotikirkkofiilis tulee minulle ihan toisaalla - siellä, missä minut tunnettiin ja missä olin osa yhteisöä. 

Rahanpuutteen lisäksi syynä kirkkojen sulkemiseen ovat myös sisäilmaongelmat. Hakavuoren kirkko lienee jo suljettu, koska siellä ei ole terveellistä oleskella. Munkkiniemessäkin taisi olla ongelmia. Rahanpuute taas sai Vartiokylän seurakunnan luopumaan Matteuksenkirkosta Itäkeskuksen keskeisimmällä paikalla. Olisi luullut, että niin hyvälle paikalle olisi kannattanut järjestää sellaista toimintaa, että kirkon seinät oliivat pullistelleet. 

Kovin surullista, että on jouduttu säästökuurille. Se saattaa koitua kuitenkin hyödyksikin, jos se lisää yhteisöllisyyttä ja jos seurakunnissa aletaan tarvita myös seurakuntalaisten apua erilaisissa tehtävissä. Toivon, että afrikkalaispastorin rohkaisu käy toteen: Jumala pitää huolen ja tietää, mitä on tapahtumassa. Tämä voi olla tie uuteen.