torstai, 15. syyskuu 2016

Häpeän hetkiä

Kirkko ja kaupunki -lehdessä oli kuva muistomerkistä, joka oli vuonna 2000 pystytetty niiden kahdeksan juutalaisen muistoksi, jotka Suomi luovutti Natsi-Saksalle ja sitä myöten keskitysleireille. Pääministeri Paavo Lipponen oli esittänyt anteeksipyynnön Suomen valtion puolesta ja kirkolliskokouskin sen jälkeen samoin. "Yhdenkin juutalaisen luovuttaminen oli synti", oli kirjoittanut kirkolliskokous mietintöönsä. Kovasti on podettu kollektiivisesti huonoa omaatuntoa luovutuksen takia.

Entä nyt? Irakilaisia ja afganistanilaisia lähetetään päivittäin takaisin tilanteeseen, jossa heidän henkensä on vaarassa. Jopa niin, että osa perheestä saa jäädä, osan on lähdettävä, vaikka kotimaassa ei olisi enää kotia eikä sukulaisia. Jotkut ovat täällä kääntyneet kristityiksi petyttyään islamiin tai osoittaneet kiinnostusta kristinuskoa kohtaan, ja se on varma tapa joutua syrjityksi tai menettää henkensä kotimaassa.  Kuinka on, kysyvätkö tulevaisuuden ihmiset, miten oli mahdollista, että Suomi näinä aikoina luovutti ihmisiä varmaan kuolemaan? Häpeävätkö jälkipolvet nykyhallituksemme päätöksiä ja nykysukupolven itsekkyyttä? Toivottavasti valpas media kykenee seuraamaan, mitä palautetuille jatkossa tapahtuu.

Pahalta tuntuu myös se, jos joku saa turvapaikan mutta ei perhettään tänne. Miten voisi isä sopeutua suomalaiseen elämään, jos vaimo ja lapset ovat pakolaisleirillä tai muualla kurjissa oloissa? Millaiset ihmiset erottavat perheitä? Jokainen lapsi tarvitsee isän, jokainen isä kaipaa suunnattomasti lapsiaan.

Suomi ei ole kunnostautunut vieraanvaraisuudella ennenkään. Samasta problematiikasta kertoo ilmeisesti Jari Tervon uusi romaani Matriarkka, jossa inkeriläiset palautetaan sodan jälkeen Neuvostoliittoon. Muistan itsekin lapsuudestani erään mummini ystävän, jonka luona kävimme vierailulla. Kun aikuisena kyselin, mitä hänelle tapahtui, kun emme sitten myöhemmin käyneetkään enää kylässä, sain kuulla, että oli tullut huhuja siitä, että inkeriläisiä vieläkin etsitään palautettavaksi Neuvostoliittoon (jossa he eivät siis todellakaan päässeet enää kotiseuduilleen vaan karkotettiin), ja monet olivat lähteneet pakoon Ruotsiin. Niin oli siis tehnyt ilmeisesti myös mummin ystävä, joka oli yhtäkkiä vain kadonnut. Tämä tapahtui niinkin myöhään kuin 60-luvulla.

tiistai, 13. syyskuu 2016

Hoitajamitoitus

Hallitus on päättänyt pienentää hoitajamitoitusta vanhustenhoidossa. Toivottavasti olen ymmärtänyt väärin! Kaikki puolueethan ovat aina vaalien alla luvanneet, että nyt hoidetaan vanhusten asiat kuntoon. Uutisissa sitä paitsi  kerrottiin vasta pari päivää sitten, että Suomessa on jo nyt paljon vähemmän hoitajia vanhusta kohti kuin Ruotsissa ja Norjassa. 

Seuraan asiaa päivittäin äidin kautta. Hän asuu tehostetun palveluasumisen yksikössä, jossa hoitajamitoitus on tämänhetkisen standardin mukainen, niin ainakin luulen. Käytännössä se tarkoittaa, että äiti on aina yksin omassa yksiössään. Hoitajilla ei ole aikaa käydä juttelemassa hänen kansssaan tai hakemassa häntä yhteisiin ohjelmiin. Yksinäisys masentaa seurallista äitiäni, joka ei koskaan ennen ole asunut yksin. Häntä pelottaa ja kaikki tuntuu sekavalta. Olen kysynyt sairaanhoitajalta, eikö edes viideksi minuutiksi riittäisi hoitajilta päivittäin aikaa käydä keskustelemassa ja selittämässä kulloinkin äitiä askarruttava asia - varsinkin illansuussa, jolloin äiti vain itkeskelee. Ei ole kuulemma mahdolllista, koska hoitajilla ei ole aikaa. Minua on kehotettu etsimään apua talon ulkopuolelta.  

Seurakunnasta löytyi ihana vapaaehtoisystävä jo vuosi sitten. Hän on todellinen aarre, mutta hän ehtii käydä äidin luona vain noin kerran kuukaudessa tai kahdessa. Muistisairaalle se on niin pitkä aika, ettei äiiti ole oppinut häntä muistamaan. Kysyin ystävää myös SPR:ltä ja muistiyhdistyksestä, mutta kummassakaan ei ollut yhtään vapaaehtoista satavilla sille alueelle, jossa äidin palvelutalo on. Äidin ystävät jäivät eri kaupunginosaan yli 10 kilometrin päähän, josta on liian pitkä matka poiketa tervehtimään. 

Pyysin myös seurakunnasta, että joku työntekijöistä kävisi silloin tällöin juttelemassa äidin kanssa hengellisistä asioista, jotka ovat äidille läheisiä, mutta sellaista palvelua  ei sieltä järjestynyt.Seurakunta on tuottanut äidille valtavan pettymyksen, sillä äiti on ollut aikanaan hyvin aktiivinen seurakunnan toiminnassa, ja hän olisi odottanut, että vanhuksenakin siellä olisi ollut turvalllista olla.

Minua painaa valtavasti se, etten ole saanut tehtyä enempää äidin hyväksi. Olisi varmaan pitänyt etsiä toisenlaista hoitopaikkaa ja keksiä vielä lisää keinoja vapaaehtoisyhtävän löytämiseksi, mutta se on täältä matkan päästä vaikeaa, enkä työpäivän aikana ikinä muista ja ehdi hoitaa äidin asioita, kun yritän selviytyä jotenkuten omasta työstäni. Soitan äidille joka ilta, ja yleensä tavoitan hänet itkemästä. Nyt aloitettiin mielialalääkitys, jonka takia hän on entistä sekavampi, nukkuu paljon eikä herättyään tiedä, mikä aika päivästä on. Syynä lääkitykselle oli äidin ärhentely, jonka toisaalta ymmärrän, sillä yksinäisyys alkaa käydä hänelle liian raskaaksi. Kun vielä puhelin rikkoutui, niin ettei hän voi soittaa kenellekään ja minä olen ainoa, joka soittaa hänelle hoitajien kautta, hän on entistä yksinäisempi. Olot ovat kuin vankilassa, paitsi että vankilassa pääsee ulkoilemaan säännöllisesti. Nyt äiti pääsee ulos vain jos omaiset vievät.

Pelkään, että oma terveyteni ei kestä jatkuvaa huolta. Luulen, että kahdeksan kuukautta jatkunut vatsakatarri on seurausta siitä, että vastuu painaa raskaana. Pitäisi ennättää soittaa jollekin virkamiehelle, joka päättää vanhusten hoitopaikoista, ja ottaa selvää, olisiko realistisia mahdollisuuksia päästä jonottamaan johonkin muuhun paikkaan. Veljeni tosin vastustavat ajatusta, koska he pelkäävät äidin menevän muutoksista vielä enemmän sekaisin.

Laiha lohtu on se, etten ole ainoa, joka on samanlaisessa tilanteessa. Siinä suhteessa olen onnellisessa asemassa, että äiti on saanut kuitenkin hoitopaikan eikä ole kotona sekavana ja  muistamattomana. Se vaihe oli vielä huolestuttavampi. Nyt tiedän, että äiti saa joka päivä ruokaa, hänellä on viihtyisä asunto ja siivous toimii hyvin. Kaikki puutteet ovat psyykkisen hyvinvoinnin puolella, johon ei tämänhetkisilläkään hoitajaresursseilla ole mahdolllisuutta. Vähien hoitajien aika menee täysin autettavien vanhusten hoitamisessa. Ei riitä ketään käymään sellaisen vanhuksen huoneessa, joka peseytyy ja pukeutuu itse (miten kuten), mutta ei muista mitään ja on siksi peloissaan.    

Varmaa on, että ikinä en äänestä enää niitä puolueita, jotka entisestään kurjistavat vanhustenhoitoa. Enkä uskalla ajatella, millaista tulee olemaan oma vanhuuteni, kun ei edes ole lähiomaisia, jotka vaatisivat kunnon hoitoa. Ehkä meitä aletaan sitten taas sanoa kunnanvaivaisiksi ja jätetään hyväntekeväisyyden armoille.  

sunnuntai, 11. syyskuu 2016

Radiokirkossa

On kulunut 90 vuotta yleisradiotoiminnan alkamisesta. Jo kolmantena lähetyspäivänä oli nähty tärkeäksi radioida jumalanpalvelus Tampereen tuomiokirkosta. Kaikki halukkaat ihmiset eivät voineet syystä tai toisesta osallistua kotiseurakuntansa jumalanpalvelukseen. Niinpä he pääsivät sanan ääreen radion kautta. Tänään radioitiin juhlajumalanpalvelus samasta paikasta sekä tv:ssä että radiossa. Tai niin piti olla. Laitoin hyvissä ajoin tv:n auki ja pyysin äidin palvelutalon hoitajia avaamaan myös äidin tv:n ajoissa, sillä äiti ei osaa käyttää telkkaria. Ryhdyin katsomaan.

Hyvin meni synnintunnustukseen ja kunniaan asti. Sitten tv-lähetys katkesi! Kas! Ruutu oli ensin pimeänä, sitten tuli Hetkinen-tiedotus, ja lopulta alettiin näyttää arkistofilmejä! Näin luotettavaa on tekniikka, joka on nykyisin koko yhteiskuntamme toimimisen edellytys. Sääliksi käy ylioppilaskokelaita, kun yo-tutkinnosta tulee sähköinen. (Meidän koulun hieno tekniikka pettää lähes aina, kun sitä tarvittaisiin. Vierailijan mikrofonista ei kuulu mitään, vaikka se kuulemma tarkistettiin juuri ennen tilaisuuden alkua. Juhlissa tietokoneesta ei saadakaan yhteyttä dataprojektoriin jne., aina.) Ei näytä Yleisradion tekniikkakaan olevan aukottoman luotettavaa.

Sen verran ehdin Tampereen tuomiokirkkoa nähdä telkkarista, että väkeä juhlajumalanpalveluksessa oli vähän. Ainakin siltä näytti - tokihan kirkko on iso, joten sama määrä väkeä olisi kenties saanut pienemmän kirkon täyteen. Väki oli iäkästä. Jumalanpalveluksen toimittajia oli paljon, samoin kuorolaisia. Ehkäpä tamperelaiset ovat päättäneet juhlistaa tapausta kuuntelemalla radiota tai katsomalla telkkarista.

Radiojumalanpalveluksessa oli saarnaajana arkkipiispa Kari Mäkinen ja liturgina mahtavan selkeällä äänellä laulanut Riikka Sydänmaa. Arkkipiispa mainitsi, että evankeliumitekstikin oli sama, Nainin lesken pojan kuolleista herättäminen. 

Jp:n jälkeen kuultiin ohjelma radiojumalanpalveluksista. Näyte vanhimmasta tallenteesta muistutti mieleen, miten entisaikojen papeilla oli saarnanuotti. Niin myöskin Paavo Virkkusella kuulleessa näytteessä. Minä muistan lapsuudestani erään rovastin, jonka äänessä oli syvä notkahdus jokaisen sana alussa. (Samainen rovasti kuulemma tuli veljeni ristiäisiin suoraan hautajaisista ja olisi halunnut aloittaa kasteen hautajaisvirrellä. Isäni sai hänet suostuteltua siihen, että aloitettaisiin kuitenkin lastenvirrellä.) Arkkipiispa vähän selittikin tuota äänenkäyttöasiaa: alussa kirkoissa ei ollut äänentoistoa, joten pappien piti puhua kuuluvasti ja painokkaasti.

Ohjelmassa kyseltiin osallistujien muistoja radiojumalanpalveluksista ja -hartauksista. Minä muistan kuulleeni, että vuonna 1928 syntyneen isäni lapsuudessa kotona Karjalassa oli ollut tapana kokoontua sedän taloon, jossa oli kylän ensimmäinen radio, kuuntelemaan jumalanpalvelusta. Siellä erityisesti Juuditta-täti oli jäänyt lasten mieleen, sillä hän nousi seisomaan aina kun kirkossa piti nousta ja lauloi kaikki virret ja seurakunnan osuudet. Niin mekin muistaakseni kyllä lapsena teimme, ainakin joskus.  Oma vahva muistikuvani iltahartaudesta on Lapuan hiippakunnan piispa Yrjö Sariolan iltahartaus sinä iltana, kun Lapuan patruunatehdas oli räjähtänyt. Puhe oli vaikuttava, ja erityisen suuren vaikutuksen minuun teki virsi Minä vaivainen oon mato matkamies maan, jota myöhemmin kuulin kutsuttavan Lapuan taisteluvirreksi. En ollut sitä virttä ennen kuullut, ja siitä tuli yksi lempivirsistäni sen vahvan sanoman vuoksi.

Tätä nykyä kuuntelen radiojumalanpalveluksen aina kun mahdollista, siis lähes joka sunnuntai, koska emme tätä nykyä ole juurikaan kotona sunnuntaisin. Aina en kuuntele kovin syventyen, mutta taustalla ollenkin se tuo minulle pyhän tunnun päivään. Sitä kaipaan hektisen viikon jälkeen. Hartauksia sen sijaan en yleensä voi kuunnella niiden lähetysaikojen vuoksi. Aamuhartauden aikaan olen aamupesulla ja toisen lähetyksen aikaan jo töissä. Iltahartaus tulee niin aikaisin, että olen vasta tullut kotiin töistä ja puuhastelen muuta. Äidille soitan kuitenkin joka päivä klo 18.10 ja kehotan puhelun päätteeksi äitiä avaamaan radion ja kuuntelemaan hartaat sävelet ja iltahartauden, joiden ansiosta hän jaksaa odottaa iltapalaa klo 19 asti.

Olen kuullut, että radiohartaudet ja -jumalanpalvelukset ovat Yleisradion kuunnelluimpia ohjelmia. Toivottavasti ne siksi säilyvät ohjelmistossa, vaikka monet niitä myös jyrkästi vastustavat. Onneksi on vielä kuulijoita! 

maanantai, 8. elokuu 2016

Ristivetoa

 

Sain juuri luettua Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Se on aikamoinen järkäle, 536 sivua, ja kun lukemisaikaa oli aika vähän, tuntuu, että seurustelin hänen kanssaan pitkään.

 

En tiennyt Päivi Istalasta juuri muuta kuin nimen ja että hän on radiotoimittaja, kun aloitin lukemisen. Kävi ilmi, että hän on ollut aikanaan aika kohuttukin henkilö tekemiensä ohjelmien vuoksi. Kirjassa hän kertoo oman näkemyksensä tapahtumista, henkilöistä, Yleisradiosta, työhistoriastaan (hän on myös teatteriohjaaja) sekä myös yksityiselämästään. Käy ilmi, että sekä hänen vanhempansa, puolisonsa kuin myös lopulta hän itse ovat olleet alkoholisteja. Muille kävi huonosti, hän onnistui raitistumaan ja saamaan elämänsä takaisin.

 

Teos on sujuvasti kirjoitettu – siksi sen jaksaa hyvin lukea, vaikka se onkin aika seikkaperäinen kuvaus asioista ja henkilöistä. Monet teemat herättivät ajatuksia ja omia muistoja, varsinkin työelämän ongelmat: työmäärä, työolot, esimiehet, byrokratia ja johtajien vieraantuneisuus todellisuudesta. Toisaalta hän miettii, miksi on pysynyt työpaikassa, jossa on niin paljon kuluttavia ja kaiken energian vieviä elementtejä. Samoja asioita olen itse miettinyt omalla kohdallani. (Vastaus on tietysti se, että on myös hyviä puolia, ja työ sinänsä on innostavaa.)

 

Ajankohta, josta Istalan työelämä alkaa, sijoittuu kuohuvalle 1960-luvulle. Vanhoja rakenteita ja ajatusmalleja halutaan purkaa niin Yleisradiossa kuin muuallakin. 70-luvulla kylmän sodan aikaan kaikki politisoituu ja vasemmistolaisuus kukoistaa. Istala lasketaan kuuluvaksi revareihin, millä on seurauksensa. Hän kokee olevansa leimattu tietynlaiseksi toimittajaksi ohjelmissa esittämiensä mielipiteiden vuoksi. Ristivetoa-ohjelma lopetetaan kesken kaiken. Naistentunti, joka saa suuren suosion, leimaa hänet feministiksi.

 

Omat varhaisimmat politiikkaan liittyvät muistikuvani ovat 70-luvulta, jolloin kouluissa edelleen Teiniliiton jäljiltä tiedostettiin, kuka kuuluu mihinkin leiriin. Taistolaisten hurjista puheista kuulin vain kaikuja äidin työpaikalta. Niinpä kirja avarsi myös käsitystäni siitä, mitä 60- ja 70-luvuilla tapahtui. 

 

Yleisradion myöhemmistä uudistuksista minulla onkin jo omakohtaisia näkemyksiä, ja huomasin kuuntelijana olevani varsin samaa mieltä toimittajan kanssa. Monia hyviä ohjelmia lopetettiin, kanavauudistuksissa sekoitettiin hyvin toimivia konsepteja. Keski-ikäisistä ja vanhemmista kuulijoista tunnuttiin haluavan päästä eroon, vaikka olemme radion kanssa kasvaneita ja sen uskollisimpia käyttäjiä. Nuorten kosiskelu ei tainnut juuri onnistua, ja vanhoistakin kuulijoista varmaan menetettiin osa, kun ohjelmistoa muutettiin kevyemmäksi kaupallisten kanavien mallin mukaan.

 

 Jos minä saisin päättää, palauttaisin lastenradion takaisin – lasten puhelintoivekonsertit, lastenkuunnelmat jne. Yle Puheen palauttaisin todelliseksi puheeksi ilman urheilua. Voimalan tyyppisiä ohjelmia tarvittaisiin takaisin televisioon. Ylipäätään rauhallisia keskusteluja lisää nykyisen silpun sijaan. Hartausohjelmista olen iloinen, samoin monista Yle Radio 1:n  asiaohjelmista, joita mielelläni kuuntelen varsinkin keittiössä puuhastellessani ja autossa matkatessa.  

 

Kenelle suosittelisin Ristivetoa-kirjaa? Niille, joita kulissien takainen Yleisradio kiinnostaa. Niille, joita kiinnostaa aikakausi 1960-luvulta vuosisadan loppuun toimittajan silmin. Ehkä myös niille, jotka haluavat vahvistusta sille, että alkoholismista voi päästä kuiville.   

 

Olisi kiinnostavaa kuulla mielipiteitä teiltä, jotka olette myös lukeneet ko. teoksen. 

torstai, 28. heinäkuu 2016

Hautausmailla

 

Olemme reilun viikon sisällä käyneet viidellä eri hautausmaalla.

Isän haudalla olimme äidin kanssa yhdessä. Suuri ikävä iski siellä meihin molempiin. Kaipaus konkretisoituu haudan äärellä. Liian harvoin pääsen siellä käymään. Nyt näin ensi kertaa seurakunnan sinne istuttamat kukat. Ihan ok. 

Haudalla viivähdettyämme teimme pienen kierroksen hautausmaalla. Paikka on minulle entuudestaan jokseenkin tuntematon, sillä yleensä on (jouluisin) on tullut käytyä vanhemmalla hautausmaalla kaupungin keskustassa, sillä siellä on isosedän hauta. Muita sukulaisia ei ole lapsuuden kotikaupunkiin haudattu. 

Toivottavasti pian ennätän tutustua yksin kaikessa rauhassa laajemminkin tähän uudempaan, vuosien myötä yhä tutummaksi käyvään muistojen puutarhaan. Kuinka ollakaan, jo tämänkertaisella pienellä kierroksella löysin erään vanhempieni ystäväpariskunnan haudan. Äiti ei heitä valitettavasti enää muista, mutta minä muistan kyllä. Siellä oli myös erään soitonopettajani hauta lähellä toisen kuuluisan musiikkipedagogin hautaa. Keitähän kaikkia tuttuja sieltä vielä löytyykään?

Eilen kävimme maalta käsin  Armaani vanhempien ja isovanhempien haudoilla. Samalla hautausmaalla on myös erään Armaani ystävän hauta parin vuoden takaa. Isäni lisäksi hän on toinen, jonka minäkin olen tuntenut. Armaani kotipaikan hautausmaalla kiinnitin huomiota lukuisiin erikoisiin nimiin - sekä etu- että sukunimiin. Niiden taustalla olevia tarinoita olisi kiinnostavaa kuulla. Manasse ja Siffra muistuvat edelleen mieleen. 

Viime viikolla kävimme Porvoossa hoitamassa erästä hautaa, jonka isossa kivessä on vain yksi nimi. Toiselle varattu tila on jäänyt tyhjäksi, kun kumppani onkin haudattu muualle.  Ajatella, jokaisen kiven ja nimen takana on elämänmittainen tarina kaikkine vaiheineen. 

Tänään kävimme vielä kahdella muulla hautausmaalla, tällä kertaa Lahdessa. Siellä on kolme hautaa, joista Armaani huolehtii, ja niihin haudattuna yhteensä seitsemän ihmistä. Istutimme kukkia ja siistimme hautoja ja hautakiviä. 

Pidän hautausmaista. Ne henkivät rauhaa ja hiljaisuutta. Valoisat puistot monenlaisine muistomerkkeineen viehättävät. Nimet tuovat minulle mieleen jo kauan sitten unohtamiani samannimisiä ihmisiä, kiehtovat erikoisuudellaan tai innoittavat kuvittelemaan tarinoita nimien ja vuosilukujen taakse. Sukunimet antavat vihjeitä siitä, missä päin Suomea ollaan. Erikoiset hautakivet tuovat oman lisänsä edesmenneiden ihmisten tarinoihin. Pikkulintufiguurit, vainajien kuvat, nimikirjoitukset, valtavat paadet, kettingeillä rajatut sukuhaudat, vaatimattomammat pikkuhaudat -  ne kuvaavat ehkä vielä enemmän jäljelle jääneitä kuin varsinaisesti vainajaa. Erityisen puhuttelevia ovat lasten haudat, joista  monet ilman etunimeä. 

On arvokas perinne säilyttää ja ylläpitää hautausmaita niin hyvin kuin meillä tehdään. Ne kertovat rakkaudesta ja kaipauksesta mutta myös välittävät kulttuurihistoriaa. Toivottavasti pian ehdin ihan itsekseni käyskentelemään hautausmaalle. Ehkä siellä ajatukset rauhoittuvat ja asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin.