maanantai, 8. elokuu 2016

Ristivetoa

 

Sain juuri luettua Päivi Istalan muistelmateoksen Ristivetoa. Se on aikamoinen järkäle, 536 sivua, ja kun lukemisaikaa oli aika vähän, tuntuu, että seurustelin hänen kanssaan pitkään.

 

En tiennyt Päivi Istalasta juuri muuta kuin nimen ja että hän on radiotoimittaja, kun aloitin lukemisen. Kävi ilmi, että hän on ollut aikanaan aika kohuttukin henkilö tekemiensä ohjelmien vuoksi. Kirjassa hän kertoo oman näkemyksensä tapahtumista, henkilöistä, Yleisradiosta, työhistoriastaan (hän on myös teatteriohjaaja) sekä myös yksityiselämästään. Käy ilmi, että sekä hänen vanhempansa, puolisonsa kuin myös lopulta hän itse ovat olleet alkoholisteja. Muille kävi huonosti, hän onnistui raitistumaan ja saamaan elämänsä takaisin.

 

Teos on sujuvasti kirjoitettu – siksi sen jaksaa hyvin lukea, vaikka se onkin aika seikkaperäinen kuvaus asioista ja henkilöistä. Monet teemat herättivät ajatuksia ja omia muistoja, varsinkin työelämän ongelmat: työmäärä, työolot, esimiehet, byrokratia ja johtajien vieraantuneisuus todellisuudesta. Toisaalta hän miettii, miksi on pysynyt työpaikassa, jossa on niin paljon kuluttavia ja kaiken energian vieviä elementtejä. Samoja asioita olen itse miettinyt omalla kohdallani. (Vastaus on tietysti se, että on myös hyviä puolia, ja työ sinänsä on innostavaa.)

 

Ajankohta, josta Istalan työelämä alkaa, sijoittuu kuohuvalle 1960-luvulle. Vanhoja rakenteita ja ajatusmalleja halutaan purkaa niin Yleisradiossa kuin muuallakin. 70-luvulla kylmän sodan aikaan kaikki politisoituu ja vasemmistolaisuus kukoistaa. Istala lasketaan kuuluvaksi revareihin, millä on seurauksensa. Hän kokee olevansa leimattu tietynlaiseksi toimittajaksi ohjelmissa esittämiensä mielipiteiden vuoksi. Ristivetoa-ohjelma lopetetaan kesken kaiken. Naistentunti, joka saa suuren suosion, leimaa hänet feministiksi.

 

Omat varhaisimmat politiikkaan liittyvät muistikuvani ovat 70-luvulta, jolloin kouluissa edelleen Teiniliiton jäljiltä tiedostettiin, kuka kuuluu mihinkin leiriin. Taistolaisten hurjista puheista kuulin vain kaikuja äidin työpaikalta. Niinpä kirja avarsi myös käsitystäni siitä, mitä 60- ja 70-luvuilla tapahtui. 

 

Yleisradion myöhemmistä uudistuksista minulla onkin jo omakohtaisia näkemyksiä, ja huomasin kuuntelijana olevani varsin samaa mieltä toimittajan kanssa. Monia hyviä ohjelmia lopetettiin, kanavauudistuksissa sekoitettiin hyvin toimivia konsepteja. Keski-ikäisistä ja vanhemmista kuulijoista tunnuttiin haluavan päästä eroon, vaikka olemme radion kanssa kasvaneita ja sen uskollisimpia käyttäjiä. Nuorten kosiskelu ei tainnut juuri onnistua, ja vanhoistakin kuulijoista varmaan menetettiin osa, kun ohjelmistoa muutettiin kevyemmäksi kaupallisten kanavien mallin mukaan.

 

 Jos minä saisin päättää, palauttaisin lastenradion takaisin – lasten puhelintoivekonsertit, lastenkuunnelmat jne. Yle Puheen palauttaisin todelliseksi puheeksi ilman urheilua. Voimalan tyyppisiä ohjelmia tarvittaisiin takaisin televisioon. Ylipäätään rauhallisia keskusteluja lisää nykyisen silpun sijaan. Hartausohjelmista olen iloinen, samoin monista Yle Radio 1:n  asiaohjelmista, joita mielelläni kuuntelen varsinkin keittiössä puuhastellessani ja autossa matkatessa.  

 

Kenelle suosittelisin Ristivetoa-kirjaa? Niille, joita kulissien takainen Yleisradio kiinnostaa. Niille, joita kiinnostaa aikakausi 1960-luvulta vuosisadan loppuun toimittajan silmin. Ehkä myös niille, jotka haluavat vahvistusta sille, että alkoholismista voi päästä kuiville.   

 

Olisi kiinnostavaa kuulla mielipiteitä teiltä, jotka olette myös lukeneet ko. teoksen. 

torstai, 28. heinäkuu 2016

Hautausmailla

 

Olemme reilun viikon sisällä käyneet viidellä eri hautausmaalla.

Isän haudalla olimme äidin kanssa yhdessä. Suuri ikävä iski siellä meihin molempiin. Kaipaus konkretisoituu haudan äärellä. Liian harvoin pääsen siellä käymään. Nyt näin ensi kertaa seurakunnan sinne istuttamat kukat. Ihan ok. 

Haudalla viivähdettyämme teimme pienen kierroksen hautausmaalla. Paikka on minulle entuudestaan jokseenkin tuntematon, sillä yleensä on (jouluisin) on tullut käytyä vanhemmalla hautausmaalla kaupungin keskustassa, sillä siellä on isosedän hauta. Muita sukulaisia ei ole lapsuuden kotikaupunkiin haudattu. 

Toivottavasti pian ennätän tutustua yksin kaikessa rauhassa laajemminkin tähän uudempaan, vuosien myötä yhä tutummaksi käyvään muistojen puutarhaan. Kuinka ollakaan, jo tämänkertaisella pienellä kierroksella löysin erään vanhempieni ystäväpariskunnan haudan. Äiti ei heitä valitettavasti enää muista, mutta minä muistan kyllä. Siellä oli myös erään soitonopettajani hauta lähellä toisen kuuluisan musiikkipedagogin hautaa. Keitähän kaikkia tuttuja sieltä vielä löytyykään?

Eilen kävimme maalta käsin  Armaani vanhempien ja isovanhempien haudoilla. Samalla hautausmaalla on myös erään Armaani ystävän hauta parin vuoden takaa. Isäni lisäksi hän on toinen, jonka minäkin olen tuntenut. Armaani kotipaikan hautausmaalla kiinnitin huomiota lukuisiin erikoisiin nimiin - sekä etu- että sukunimiin. Niiden taustalla olevia tarinoita olisi kiinnostavaa kuulla. Manasse ja Siffra muistuvat edelleen mieleen. 

Viime viikolla kävimme Porvoossa hoitamassa erästä hautaa, jonka isossa kivessä on vain yksi nimi. Toiselle varattu tila on jäänyt tyhjäksi, kun kumppani onkin haudattu muualle.  Ajatella, jokaisen kiven ja nimen takana on elämänmittainen tarina kaikkine vaiheineen. 

Tänään kävimme vielä kahdella muulla hautausmaalla, tällä kertaa Lahdessa. Siellä on kolme hautaa, joista Armaani huolehtii, ja niihin haudattuna yhteensä seitsemän ihmistä. Istutimme kukkia ja siistimme hautoja ja hautakiviä. 

Pidän hautausmaista. Ne henkivät rauhaa ja hiljaisuutta. Valoisat puistot monenlaisine muistomerkkeineen viehättävät. Nimet tuovat minulle mieleen jo kauan sitten unohtamiani samannimisiä ihmisiä, kiehtovat erikoisuudellaan tai innoittavat kuvittelemaan tarinoita nimien ja vuosilukujen taakse. Sukunimet antavat vihjeitä siitä, missä päin Suomea ollaan. Erikoiset hautakivet tuovat oman lisänsä edesmenneiden ihmisten tarinoihin. Pikkulintufiguurit, vainajien kuvat, nimikirjoitukset, valtavat paadet, kettingeillä rajatut sukuhaudat, vaatimattomammat pikkuhaudat -  ne kuvaavat ehkä vielä enemmän jäljelle jääneitä kuin varsinaisesti vainajaa. Erityisen puhuttelevia ovat lasten haudat, joista  monet ilman etunimeä. 

On arvokas perinne säilyttää ja ylläpitää hautausmaita niin hyvin kuin meillä tehdään. Ne kertovat rakkaudesta ja kaipauksesta mutta myös välittävät kulttuurihistoriaa. Toivottavasti pian ehdin ihan itsekseni käyskentelemään hautausmaalle. Ehkä siellä ajatukset rauhoittuvat ja asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin.  

lauantai, 16. heinäkuu 2016

Lukeminen ja lukemattomuus

En osaa enää keskityttyä kirjojen lukemiseen, vaikka se on aina ollut lempiharrastukseni. Huolestuttaa. Kotona on lukemattomia kirjoja monta pinoa, mutta ne eivät hupene vaan kasvavat kaiken aikaa. 

Minulla on ollut kaksi teoriaa siitä, miksi lukeminen ei suju. Toinen on tekninen: silmäleikkausten jälkeen silmäni eivät kykene enää yhteistoimintaan lukuetäisyydellä, vaan on luettava jommallakummalla silmällä. Yhden silmän lukeminen onnistuu mutta tuntuu rasittavalta ja on hidasta. Sama on tietokoneen ruudulta tekstin lukemisen kanssa. Syväterävät silmälasitkaan eivät ole asiaa auttaneet, vaikka niitä silmälääkäri kehotti kokeilemaan. Toinen, pahempi teoriani on se, että muistisairaus tekee tuloaan enkä kykene enää keskittymistä vaativiin kognitiivisiin suorituksiin. Kauheaa vaikkakin realiteetti jonakin päivänä. 

Kolmas teoria löytyi tämän aamun Hesarista. Sen mukaan en olisikaan ainut tämän ongelman kanssa kamppaileva, vaan meitä olisi paljon. Olisi kyse tämän ajan ilmiöstä, jossa kiivas stressaava elämäntapa yhdistettynä lyhyiden nettitekstien lukemiseen veisivät keskittymiskykyä niin, ettei pitkäaikainen kokonaiseen kirjaan paneutuminen enää onnistuisikaan. Hm, kuulosta mahdolliselta. Ja armollisemmalta kuin vaihtoehto kaksi. Toisaalta minun ongelmani alkoivat silmäleikkausten jälkeen, joten yhdistetyt selitykset yksi ja kolme saattavat olla varteenotettavat. Kas kun nettilehtiä ja -keskusteluja saatan unohtua lukemaan tunniksikin, tosin yhdellä silmällä. Kirjojen lukemiseen taas ei tunnu olevan tarpeeksi aikaa, vaikka samassa ajassa lukisi jo pitkästikin. Kotityöt ja muut velvoitteet kutsuvat, mutta netin ääreen voi sujahtaa "vilkaisemaan" nopeasti pääuutisia - ja unohtua siihen. 

Hesarissa kehotettiin opettelemaan kirjojen lukemista uudelleen varaamalla ensin 15 minuuttia keskeytymätöntä aikaa kirjan kanssa, ja kun sen on lukenut, voisi palkita itseään jollakin miellyttävällä tavalla. Minä en palkintoja kaipaa, sillä keskittymiseen kykeneminen olisi jo mahtava palkinto. Ehkä määrätietoinen ajan varaaminen kuitenkin toimisi - ilman huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi tiskata, siivota, korjata kokeita tms. 

Lukemisen hitaus silmäongelmasta johtuen kylläkin koettelee kärsivällisyyttä, kun ennen luin monta kirjaa siinä ajassa kun nyt saan vaivoin yhden kahlattua läpi. Pitäisi lisäksi aloittaa kaikkein kiinnostavimmista eikä esimerkiksi kirjastosta lainatuista, joiden laina-aika on loppumassa. 

Nuorena ihmettelin, miksi jotkut kirjat oli präntätty niin isolla, että kirjasta tuli turhan paksu. Suosin pienellä painettuja taskukirjoja. Nyt huokaan helpotuksesta, jos käsillä olevan kirjan teksti on melko isoa. Se helpottaa niin paljon lukemista, kun voi pitää kirjaa kauempana ja silmien yhteistoiminta saattaa toimia hiukan paremmin.

Lievästi tähän asiaan liittyy sekin ihmetyksen aiheeni, että nykyisin painetaan ihan valtavasti uusia kirjoja, mutta ihmisillä on yhä vähemmän aikaa kirjojen lukemiseen. Toisaalta tänä vuonna painettu kirja on ensi vuonna alennuksessa puoleen hintaan, js seuraavana vuonna täysin arvoton. Olen niin iäkäs, että rakastan ja arvostan kirjoja valtavasti, ja sydäntä särkee, jos joutuu luopumaan jostakin hyvästä kirjasta. Kirjahyllymme ovat ylikuormittuneita, eikä uusille kirjoille edes ole yhtään tilaa, vaikka niitä tulee hankittua ja saatua. Ihmeissäni olen kuunnellut sisustustrendejä, joiden mukaan nuoremmat ihmiset eivät halua koteihinsa lainkaan kirjahyllyjä. Asuntomessuilla se on kuulemma selvästi havaittavissa. Minusta nimenomaan kirjahylly tekee kodin kodikkaaksi ja toisten kodin kiinnostavaksi. 

En halua luopua kirjoista enkä lukemisesta, vaikka niiden eteen olisi nähtävä entistä enemmän vaivaa!

perjantai, 15. heinäkuu 2016

Maailmantuskaa

Pitäisi elää niin, että on aina valmis lähtemään tästä elämästä. Koskaan ei voi tietää, kuinka paljon aikaa on jäljellä. Huonolla tuurilla voi osua terroristin tielle, mutta voi myös tulla äkillinen sairauskohtaus tai tapaturma. On silti vaikea varautua. Keskeneräiseksi koko elämä jää kuitenkin. Pitäisi pystyä lähimpien kanssa selvittämään kaikki viralliset asiat ja toiveet siltä varalta, ettei pystykään jonakin päivänä enää ilmaisemaan tahtoaan. Se ei kuitenkaan välttämättä onnistu, varsinkaan jos toinen ei halua.

Elämä on epävarmaa jo itsessään, kun ei huomispäivästä ole takuita kenelläkään. Silti kaikki tuntuu nyt vielä huolestuttavammalta, kun maailma tuntuu kaikin tavoin muuttuneen sekavaksi, epävakaaksi ja vaaralliseksi. Joka puolella kytee kriisejä, ja monien maiden johtajat käyttäytyvät arvaamattomasti. Suomi on saanut elää rauhan aikaa koko meidän sukupolvemme ajan, mutta kuinka käy seuraaville? Muun maailman tyrskyt lainehtivat tännekin asti, emmekä voi pysytellä niistä erossa. Globalisaatio aiheuttaa myös sen, ettemme enää ehkä pärjäisikään yksin, kun ei täällä enää osata tehdä tarvittavia tuotteita eikä ruokaturvakaan  ole entisellään. Kuinkahan meidän käy?

Luotan kyllä siihen, että meidän turvamme on ikiaikojen Jumala, mutta ihmiskunta ei kovin kiinnostuneena kuuntele Luojansa ohjeita vaan tekee kaiken aikaa pahaa muille luojanluomille. Ahneus, vallanhalu ja silkka pahuus ovat monen konfliktin takana. Kun siihen lisätään ihmisen itsensä suurelta osin aiheuttama ilmastonmuutos ja muut katastrofit, alkaa olla monta syytä, jotka aiheuttavat niin suuren pahoinvoinnin, että se purkautuu sotina ja kansainvaelluksina. 

Joka tapauksessa kannattaa iloita jokaisesta uudesta päivästä, jolloin saa herätä suhteellisen terveenä ja työkykyisenä, elää rauhassa omassa vapaassa maassa, nauttia puhtaasta luonnosta, käyttää aikansa niin kuin parhaaksi näkee ja olla yhdessä rakkaimpiensa kanssa. Ettei ymmärtäisi onneaan vasta kun sen menettää.

maanantai, 11. heinäkuu 2016

Herättäjäjuhlilla taas

Kesän kohokohta herättäjäjuhlat ovat taas ohi. Minun osaltani taisi olla 41. kerta. Talkoolaisena taisin olla neljättä kertaa.Tällä kertaa kannoin kolehtia kaikissa seuroissa.  Ei ollut raskasta, varsinkin kun meidän ryhmän alue jäi joillakin kerroilla jokseenkin tyhjäksi. Tosin omat ystäväni tulivat sinne seuraksi istumaan. Kuinka sattuikaan, että kolehdinkantajien satapäisestä joukosta tunsin vain kolme, ja kaikki osuivat samaan ryhmään kanssani! Oli rattoisaa. 

Juhlat olivat suuri koitos vantaalaisille. Monet asiat sujuivat hyvin. Selvästi oli nähty paljon vaivaa järjestelyjen eteen, ja talkoolaisiakin näytti olevan pilvin pimein (oranssista paidasta erotti hyvin). Joka kerta on myös jotakin, jonka olisi suonut olevan paremmin. Yleensä on kyse käytännön järjestelyistä.  Tällä kertaa ruuanjakopisteitä ja kahvipaikkoja oli aivan liian vähän. Jonot olivat kuulemma yli puolen tunnin mittaisia. Vanhuksille se on aivan liikaa. Kaiken lisäksi ruoka loppui lauantaina kesken, kun ruokarekka oli juuttunut ruuhkaan. Sellaista täällä pääkaupunkiseudulla on... ;-)  Vasta klo 18:n maissa kuulutettiin. että nyt olisi ruokaa, tervetuloa syömään. 

Perinnevessat (bajamajojen körttiversio) oli sijoitettu niin kauas, että huonojalkaiset huokailivat. Lähellä olleeseen yhteen wc:hen oli aina pitkä jono. Hassua puhua vessoista, mutta juhlista on vaikea nauttia, jos ei pääse vessaan silloin kun on tarvis, tai jos ei pääse syömään silloin kun haluaisi. Kun käytännön asiat toimivat, voi keskittyä ystävien tapaamisiin ja seurameininkiin.

Parastahan herättäjäjuhlilla tietenkin ovat seurat. Saattaa ulkopuolisesta kuulostaa tylsältä, mutta virsi - puhe - virsi - puhe -rytmi on herännäisyyden sydämen ääntä. Puheen jälkeen alkaa virsi seuraväen vastauksena puhujan ajatuksiin. Kaikki sihen yhtyvät, ja hetken kuluttua ilmoitetaan myös virren numero. Aina hauska kokeilla, kuinka pitkästi pystyy veisaamaan ulkomuistista ja kuinka hyvin muistaa virren sijainnin Siionin virsissä. Yllättävän tuttuja virsiä veisattiin tälläkin kertaa. Sitä tosin todella kovasti ihmettelin, miksi juhlatunnuksen virttä Kahden maan kansalainen ei päästy laulamaan ennen kuin päätösseuroissa! Se on monelle rakas ja herkistävä virsi, ja juhlien tunnuksesta (Kahden maan kansalainen) puhuttiin jokseenkin jokaisessa puheessa. Silti virttä ei veisattu sitten torstain talkooseurojen. Vuoroveisuissa tai päiväseuroissa sen paikka olisi ollut ehdoton, mutta sitä kuulemma säästeltiin johonkin muuhun tilaisuuteen. Virsi ei kahden kerran veisaamisella liikaa kulu! Sitä paitsi ainakin virttä yksi (Airuet nyt maailmalle) veisattiin muistaakseni ainakin kolme kertaa ja kuultiin esityksenäkin. 

Minulla oli aitiopaikka juhlille, sillä asemapaikkani oli katsomon yläosassa. Siltä näki hyvin koko juhlakentän. Pari hauskaa hetkeä jäi mieleen - ja sama tapahtuu melkein joka juhlilla. Seuraväki istuu hartaina penkeissä. Sitten yhtäkkiä alkaa sataa, ja salamannopeasti kaikki avaavat sateenvarjonsa samalla hetkellä. Se näyttää maagiselta! Tällä kertaa alkoi sade myös jumalanpalveluksen aikana, ja edessä istuvat papit (arviolta 40 - 50 mustapukuista) liikahtivat samanaikaisesti laittaakseen ylleen kertakäyttösadetakit. He olivat ehtoollisen jakajia, eikä siinä hommassa oikein sateenvarjon kanssa pärjää. Harmittelin, ettei ollut kamera koko ajan valmiustilassa. Maaginen hetki meni niin nopeasti ohi, että kamera myöhästyi joka kerta.

Herättäjäjuhilla tapaa aina useita sellaisia ihmisiä, joita ei näe missään muualla. Kerran vuodessa voi sitten päivittää kuulumiset. Lisäksi mukana on läheisiä ystäviä, joiden kanssa on mahtavaa jutella syvällisemminkin ja veisata yhdessä. Erityisen mukavaa on huomata, että mukana on sellaisia ystäviä, jotka ovat löytäneet herännäisyyden yhteisen ystäväpiirimme kautta vuosia sitten.

Haikeutta tuottaa se, että juhlilla tulevat mieleen myös ne ystävät, jotka eivät enää ole mukana, koska ovat jo päässeet perille uutta virttä veisaamaan. Lisäksi tietenkin hätkähdyttää nähdä ikätovereita, jotka jossakin vaiheessa ensin ilmaantuivat paikalle käsi kädessä jonkun uuden tyypin kanssa, sitten työntelivät lastenvaunuja (ja heitä tavatakseen piti mennä Vauvalaan tai hiekkalaatikolle!). Nyt heillä näyttää olevan kasvoilla melkein yhtä paljon ryppyjä kuin minulla, ja he jonottavat jätskikiskalle lastenlastensa kanssa. Kyllä elämä on mennyt nopeasti!  

Mitä sitten jäi mieleen seurapuheista ja virsistä? Vaikea sanoa täsmällisesti. "Katsotaan, miten alkaa viikon varrella vaikuttaa", vastasi körttiäijä aikanaan, kun häneltä kysyttiin, oliko ollut hyvät seurat. Toivottavasti viikon ja koko vuodenkin aikana jotakin vaikutusta ilmenee. Tuntuu, että juhlat menevät ohi entistä nopeammin, eikä omille pohdiskeluille tällä kertaa jäänyt aikaa. Sekin vaikutti, että juhlakenttä oli kävelyetäisyydellä kotoa, eli pitkä matkustus ja yöpyminen oudoissa oloissa jäivät kokemuksesta tänä vuonna pois. Kahden maan kansalaisuutta pohdittiin seurapuheissa monelta kantilta. Pari kerrottua  anekdoottia jäi mieleen. Siitä voisi muistaa, miten tärkeitä ovat kertomukset asioiden havainnollistajina! Yksi puhujista kertoi isänsä hänelle lähettämästä kirjeestä, jossa toivottiin, että poika olisi löytänyt kouluvuosinaan näkökulman elämään. Toinen oli innostunut körttiläisyydestä (juhlilla puhuttiin koko ajan körteistä, mitä vierastan - körttiläinen minulle tutumpi ja rakkaampi termi) ja laittanut lopulta körttihuivin ylleen messuun, ja vasta sitten muut olivat hänet huomaneet ja tulleet juttelemaan. Hm, pitäisiköhän kokeilla!

Espoon piispan raamattutunnista pidin kovasti. Se täytyy etsiä netistä ja lukea vielä uudelleen. Lauantain ja sunnuntain aamuseurat kuuntelin radiosta, ja niiden puheet ja virret puhuttelivat vahvasti, varsinkin sunnuntain. Sitä toivon, että osaisin kohdata kaikki ihmiset hyväksyvästi, nähdä heissä Jumalan kuvan. Valitettavasti oma kilvoitus on niin vaatimatonta, että hävettää. Ihailen niitä, jotka itsestään numeroa tekemättä toimivat niin kuin oikean kristityn kuuluu. Parannusta olisi tehtävä, vaikkei sitä sanaa nykyisin kuulekaan.

 

Tänään hyräilen iltavirreksi Siionin virttä numero 293 (3 - 5):

Eilisen syytteet ja huomisen varjot, / ihmisen voimille mahdottomat, / vielä vain mieleeni tunkeutuvat.

Herrani, käsiisi kuormani lasken, / eilisen murheet ja myös huomisen. / Lahjoita yön lepo armollinen!

Armosi siunatkoon, varjelkoon yöni, / siunatkoon rakkaani, ystäväni! / Yhdessä veisaamme kiitostasi!