perjantai, 6. tammikuu 2017

Uudenvuodenjuhlinta Helsingissä

Meinasi ihan yksi mutinanaihe jäädä kirjaamatta, vaikka asia askarrutti useita päiviä. Uudenvuodenyönä oli Helsingissä megatapahtuma, jota mainostettiin tehokkaasti ja luvattiin tuoda joka kotiin tv:n välityksellä. Seurasimme sitä sivusilmällä loma-asunnossamme samalla kun katselimme reaalimaailman ilotulituksia ikkunan takaa. Kovasti oli vauhdikasta ja modernia menoa. Alkujuonnossa (tai niillä main) painotettiin, että ei enää virrenveisuuta ja puheita, vaan kunnon juhlat. Piikki kohdistui varmaan Jumala ompi linnamme -virteen ja Senaatintorin perinteisiin puheisiin.

Illan edetessä esiintyi monenlaisia taiteilijoita: tanssijoita, laulajia, akrobaatteja ja ties ketä. Sitten alettiin hehkuttaa illan huipennusta. Nyt koko kansa laulaa yhdessä, ja sitten lasketaan sekunteja uuden vuoden alkamiseen. Innostuin jo hiuksn minäkin: nyt kansa laulaa yhdessä kansallislaulun. Sittenpä pettymys olikin suuri, kun tajusin, että sekin oli ilmeisesti siirretty pölyisten muinaismuistojen osastoon. Sen sijaan laulettiin 1970-luvun hitti Kalliolle kukkulalle - siis sävel on hitti, sillä sanathan ovat vanhat ja laulettu aikaisemmin jumputtavalla kansansävelmällä. Kukahan oli päättänyt, että juuri tämä laulu sopii Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan aloitukseksi? Ihmettelen laulun sanomaa: "... Ellen minä sinua saa, niin lähden  täältä kauas pois muille maille vierahille, etten sua nähdä vois." Ensinnäkin se toistaa suomalaisten miesten epätoivoa, jos ei ensimmäinen hempeiden tunteiden kohde vastaa samalla mitalla. Kuinkahan monta epätoivoista tekoa onkaan tehty niissä tunnelmissa? Toiseksi on outoa, että ratkaisuksi tarjotaan nimenomaan maastamuuttoa, kun ei tänne vastaavasti kuitenkaan millään haluta maahanmuuttajia. Suomalainen luulee olevansa kaikkialle tervetullut, ihan vain koska on suomalainen. Aikamoista ylimielisyyttä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ei Maamme-laulua kelpuutettu kansaa yhdistäväksi juhlavuoden aloitukseksi. 

perjantai, 6. tammikuu 2017

Kirkon tulevaisuudesta

Sana-lehti kirjoitti tällä viikolla kirkon tulevaisuudesta. Siinä toki toivottiin virkistymistä ja uutta nousua dramaattisen jäsenmäärän laskun ja sekularisaation sijaan. Minua hätkähdytti ja muistutti menneistä mietteistäni alku, jossa siteerattiin tutkija Jussi Sohlbergia: "Jos joku olisi profetoinut 1980-luvulla, että kirkon ja kristinuskon asema heikkenee näin nopeasti, kukaan ei varmaan olisi uskonut." No jaa. Mietin itse 1970-luvun lopussa omaa tulevaa ammattia, ja monien pohdintojen jälkeen valitsin teologian opiskelun sijaan pedagogiikan. Yksi argumentti oli se, että arvelin kirkon merkityksen vähenevän ja mietin, riittäisikö töitä. (No, muitakin syitä oli, sekä yleisiä että henkilökohtaisia, ja kun lopulta peruin teologiseen menoni ja sain kitkerän kommentin tiedekunnan kansliasta siitä, että vein joltakulta toiselta opiskelupaikan.) 

Kuitenkin jo 1990-luvulla havaitsin sekä omassa työssäni että muiden ei-kirkollisten ihmisten keskuudessa, että yhteys kristinuskoon oli ohenemassa huomattavasti. Kouluun tuli lapsia, joilla ei ollut minkäänlaista tietoa uskonnollisista asioista tai -sanastosta. Uskontotunnit oli aloitettava todella alkeista. Ihmiset eivät olleet kiinnostuneita kristinuskosta - uskonnollinen kiinnostus suuntautui siihen aikaan enemänkin idän uskontoihin ja muihin erikoisuuksiin. Samaan aikaan julkisuudessa kirkko riemuitsi siitä, kuinka suomalaiset ovat "salaa" kovinkin uskonnollisia ja vieläpä luterilaisia ja kuinka rippikoulu vetää hienosti. Huomasin, että kirkon ihmisten todellisuus oli aivan toinen kuin se, mitä muut ihmiset elivät arkielämässään.

2000-luvun jäsenmäärän raju lasku on selkeä jatkumo kirkosta vieraantumiselle. Nyt ovat pienten lasten vanhempia ne, jotka aikanaan eivät enää saaneet kristillistä kasvatusta kotona - eivät edes tapakristillistä. Niinpä nykyäidit ja -isät eivät näe mitään syytä kuuulua instituutioon, jonka sanoma on heille täysin vieras ja jolle he eivät näe syytä maksaa kalliita jäsenmaksuja. He eivät itse kuulu kirkkoon, joten heidän lapsiaan ei kasteta. Osa heistä haluaa estää lapsiaan saamasta mitään vaikutteita kristinuskosta (koulussa jotkut alakouluikäiset oppilaat reagoivat voimakkaan negatiivisesti, jos opettaja esimerkiksi äidinkielen tunnilla mainitsee jouluperinteiden lähteenä jonkin uskonnollisen tapahtuman), osalle kristinusko on menneisyyden kulttuuriin kuuluva asia, josta voi nähdä esimerkkejä esim. taiteessa. Taidenäyttelyissä ei kuitenkaan ehkä kovin syvällisesti ymmärretä teoksissa kuvattuja tapahtumia, jos tarina on kokonaan vieras.   

Millainen on sitten kirkon tulevaisuus? Ajattelen niin, että mikäli kirkon ihmiset astuvat ulos omista kuplistaan ja alkavat ymmärtää, millaisessa todellisuudessa muut ihmiset elävät, saattaa vuoropuhelu olla mahdollista. Rohkeutta se vaatii ja oman sanoman kirkastamista hyväntahtoisen yleishumanismin sijaan, jota tarjotaan muualtakin. Suomen kirkko on työntekijäkeskeinen - maallikoita ei ole juurikaan tarvittu, ja seurakunta on mielletty työntekijöiden yhteisöksi ("Seurakunta menee baariin" = seurakunnan työntekijät vierailevat baarissa.). Joissakin seurakunnissa on jo nähtävillä merkkejä siitä, että vastuuta on alettu jakaa myös seurakuntalaisille (ei puhuta enää myöskään maallikoista). Ehkäpä palkattujen työntekijöiden väheneminen lisää luottamusta seurakuntalaisten kykyyn vastata asioista. Joissakin seurakunnissa on jo luotettu tilojen avaimia srk:n luottamushenkilöille. (Kun olin nuori, leirikeskuksen keittiön avainta ei luovutettu edes nuorisonohjaajalle vaan vain papille. Maalliselle puolelle siirryttyäni ihmettelin, kun emäntä sanoi meille ohjaajille, että keittiö on yöllä auki, jos tulee nälkä tai jano!) Ennen kaikkea olisi suuri tarve sille, että me tavalliset kristityt rohkenisimme tuoda vakaumustamme selkeämmin esille. Suomessa uskonasioista on tullut tabu. Tässä ehkä muualta muuttaneet voivat olla meille esimerkkeinä ja rohkaista keskustelemaan siitä, mihin kukin toivonsa elämässä perustaa. Sekin voisi olla yksi signaali että pyhäaamuisin klo 10 hankkiutuisi oman seurakuntansa mesuun. (Sanoo nimimerkki "Tänään heräsin vasta klo 9 enkä ehtinyt enää kirkkoon".) 

Viime kädessä kirkon tulevaisuus ei ole ollenkaan kiinni ihmisistä, vaan se on Korkeammassa kädessä. Siltä suunnalta kannattaisi kysellä, mitä nyt pitäsii tehdä. Silti soisin, että ihmiset oppisivat lisää yhteisöllisyyttä, niin että seurakunta voisi tosiaan toimia hengellisenä kasvupaikkana, niin kuin kastettujen puolesta rukoillessa on tapana pyytää. Sitä se voisi olla myös kauan sitten kastetuille, jotka haluavat elää kasteen armossa, yhdessä toisten samanlaisten kanssa.     

maanantai, 2. tammikuu 2017

Rahapelit

Kuulin juuri uutisissa haastattelun, jossa mies kertoi käyttävänsä rahapeleihin, lähinnä lottoon, 60 - 70 euroa viikossa. Siis oikeasti? Todennäköisyys voittoon on minimaalinen. Laskin nopsasti, että 65 euron sijoitus vuoden aikana vie 3380 euroa. Jos harrastus jatkuu kymmenen vuoden ajan, mies on hukannut jo 33 800 euroa! Luulisi, että sillä rahalla voisi jo ostaa jotakin tarpeellisempaa. 

Ostoskeskuksissa huomio kiinnittyy eläkeläisiin, jotka kansoittavat hedelmäpelipaikat. En tiedä, voiko niistä voittaa todennäköisemmin kuin lotossa, mutta ihmetyttää, että todennäköisesti pienituloiset ihmiset heittävät rahansa suoraan Kankkulan kaivoon. Tokihan he tukevat kansanterveystyötä, mikä on hyvä asia, mutta monella saattaa olla vaikeuskia saada rahoja riittämään ruokaan ja lääkkeisiin.

Onko kyseessä addiktio, jolle ei voi mitään, vai elämän totaalinen tyhjyys, johon kelpaa täytteeksi vaikka hetken jännitys peliautomaatilla? Eikö näitä tarpeita voisi täyttää millään terveellisemmällä puuhalla? Nykyajattelun mukaan ihmisen vapauteen tehdä omia ratkaisujaan ei voi mitenkään puuttua, mutta voisiko jostakin löytyä korvaavaa, mielekkäämpää tekemistä, jossa ei hukkaisi rahojaan? Jos pelaamisen syynä on yksinäisyys, on se vain yksi oire kansakunnan suuresta ongelmasta, josta Juho Saari kirjoitti vastikään kirjan (jota en ole vielä lukenut mutta joka kiinnostaisi) ja oli kirjamessuilla haastateltavana. Miten ihmiset saataisiin yhteyteen toistensa kanssa, niin ettei tarvitsisi etsiä täytettä elämäänsä keinotekoisista asioista?

torstai, 29. joulukuu 2016

Kolme syytä elää

 

 

image.jpg

Luin äsken loppuun joululahjaksi saamani Tiina Lifländerin esikoisteoksen Kolme syytä elää. En tiennyt mitään kirjasta enkä kirjailijasta, mutta päätin ensin lukea kirjan ja ottaa sitten selvää kirjailijasta.

 Kirja kertoo kolmesta henkilöstä - kahdesta naisesta ja yhdestä miehestä heidän välissään. Helmi on naimisissa Laurin kanssa, jolla on suhde sihteerinsä Kertun kanssa. Tarina kulkee välillä 50-luvulla, välillä nykyajassa. Sen henkilöt ovat monella tavalla sidoksissa toisiinsa. 

Pidin kovasti teoksen kielestä. Se kulkee vapautuneesti ja näyttää monenlaisia kuvia eri aikakausilta. Yleissävy on rauhallinen ja ilmava. Helmi tuo mieleeni oman unelmani nuoruusvuosilta: musta Volvo kiitämässä suomalaisessa maalaismaisemassa. Helmin Volvo oli kyyhkynharmaa, mutta voin helposti kuvitella hänen tunteensa, kun hän antaa auton kiitää tietä pitkin. Oma unelmani ei koskaan toteutunut, sillä sain ajokortin liian myöhään, ja kun vihdoin olisi ollut auto käytettävissä, olikin näön kanssa jo ongelmia. Unelmasta muistuttaa kuitenkin vanha kiiltokuva mustine Volvoineen.

Kirjan henkilöt kuvataan lämminhenkisesti - jotenkin ymmärsin heitä kaikkia. Päähenkilöiden lisäksi myös alakerran Tomi oli sympaattinen hahmo.

Kirjan luettuani etsin muiden kommentteja siitä. Huomasin, että kansikuvaa kehuttiin kovasti. Vasta sitten huomasin katsoa sitä tarkemmin. Olin pitänyt väreistä ja ulkoasusta, mutta vasta tarkemmalla katsannolla havaitsin, mitä se esittää! Oivaltava kuva.

Suosittelen tätä kirjaa rauhallisesta kerronnasta pitäville kotimaisen kirjallisuuden ystäville.

sunnuntai, 25. joulukuu 2016

Joulu!

 

Otsikkoon tulee nyt väkisin huutomerkki, vaikka kuinka yritän sitä poistaa. Olkoon sitten - onhan joulu iso juhla.

Lehdissä on selvitetty moneen otteeseen, kuinka joulu oikeastaan on pakanallinen suomalainen juhla, ja kristillinen sisältö on myöhempää perua. Kekri ja saturnalia ovat yhdistyneet mässäilyn juhlaksi. Voi olla, mutta minulle ja monille muille joulu on ensisjiaisesti Jeesuksen syntymäjuhla. Ei ole merkitystä myöskään sillä, ettei Jeesus oikeasti syntynyt ainakaan joulukuussa eikä ainakaan täsmällisesti ajanlaskumme alussa. Pääasia että syntyi, Jumala ihmiseksi, ja sitä muistelemme ja juhlimme.

Jotkut suomalaiset yrittävät palauttaa pakanallisia perinteitä ja uskontoakin. Vielä useammat höyryävät joulupukkiasiaa ja heiluvat itsekin tonttulakissa siellä täällä. Tämän vuoden keskustelunaiheena on ollut se, saako tai pitääkö lapsille kertoa joulupukista totena vai kannattaisiko alun perinkin kertoa, että kyseessä on satu, jota aikuisetkin leikkivät uskovansa. Minä kannatan jälkimmäistä. Tuskin lapselle on mitään haittaa siitä, että hän pitää joulupukkia samaan sarjaan kuuluvana kuin satujen haltijoita, prinssejä, prinsessoja ja noita-akkoja. Niihin voi vähän uskoa samalla tavalla: tietäen, että oikeasti niitä ei ole. 

Joku sanoisi tähän heti, että samahan koskee Jumalaakin, mutta minusta siinä on eroa. Usko Jumalaan on perustavanlaatuinen koko vakaumusta ja maailmankatsomusta koskeva asia. Jos Jumala ja joulupukki menevät sekaisin, ei usko ole koskaan päässyt aikuisemmalle tasolle lastenkamarin valkopartaukkikuvitelmista. Ei ole myöskään ehkä koskaan syntynyt kokemusta todellisesta yhteydestä itseä korkeampaan voimaan.

Minusta on oikein mainio järjestely tämä nykyinen, että joulupukki ja tontut hyppelevät joulunalusaikana pikkujoulusta toiseen ja homma huipentuu jouluaattona pukin vierailuun tai tarinaan pukista, joka ei ehtinyt kun oven taakse. Jouluyö tuo sitten aivan toisen tunnelman: pyhä yö, jolloin nuori neitsyt synnyttää lapsen kaukana kotoa ja hämmentyy entisestään raavaitten paimenten syöksyessä paikalle ihmeellisine tarinoineen enkelijoukoista, jotka olivat laulaneet Jumalan kunniaa taivaan täydeltä. Joulupäivä on Jeesus-lapsen juhla. Satuolennot on lahjapapereiden mukana kerätty pois ja heitetty nurkkaan odottamaan seuraavaa joulua. Nyt julitaan maailman Vapahtajan syntymää, Jumalaa joka ottaa ihmisen hahmon ja elää inhimillisen elämän. Samalla jouluna on läsnä jo Jumalan ihmisenä kokema kärsimys: "Ristillä rinnalla ryövärin nukkuu uhri puhtahin."  

 

Enkelparven tie kohta luokse vie rakkautta suurinta katsomaan.