Epäröimättä voin sanoa, että olen juuri lukenut loppuun parhaan kirjan aikoihin: Ulla-Lena Lundbergin romaanin Jää.  

Eläydyin voimakkaasti Luotojen seurakunnan papin ja hänen perheensä elämään samoin kuin muidenkin luotolaisten. Näin sieluni silmin maisemat ja tapahtumat toisin kuin yleensä, kun lukiessa vain "tiedän" paikat ja henkilöt. Nämä heräsivät eloon. Tunsin syvää moraalista närkästystä papin kokemuksista juuri ennen pastoraalitutkintoa ja itkin vuolaasti traagisimmassa kohdassa. Ymmärsin Monan jäätymisen ja toivoin, että hänen sydämensä vielä joskus sulaa. Lopussa jäin miettimään tyttöjen tulevaa elämää. Miten ihmeessä Lundberg osaakin kuvata niin aidosti ja kuitenkin kirkkaasti mutta eleettömästi kaikkea? 

Sattumalta eräs ystävättäreni osui lukemaan kirjaa samaan aikaan, emmekä voineet olla keskustelematta siitä jo eilen puhelimessa, vaikka kumpikin luki kirjan loppuun vasta tänään. Toinen ystävä odottaa kiivaasti mahdollisuutta keskustella luetusta. Sekin on varmaan hyvän kirjan merkki, että lukemansa ja kokemansa haluaa ehdottomasti jakaa toisten kanssa. 

Suurin osa kirjallisuuden ystävistä on varmaankin jo Jään lukenut, mutta jos jollakin se on lukematta, suosittelen erittäin lämpimästi!