Olin viikonloppuna tyhjentämässä vanhempien asuntoa eli omaakin entistä kotiani. Äiti on nyt asunut vuoden palvelutalossa ja isä päässyt taivaan kotiin, joten vanhalle asunnolle ei ole enää tarvetta. Hitaasti tämä projekti on edennyt, mutta vanhempien asiat ovat vieneet kaikki voimat ja ajan minulta, ja veljillä aikaa on muutenkin vähemmän lapsikatraidensa kanssa. Taloudellisestihan asunnon säilyttäminen näinkin kauan ei ole ollut kannattavaa (kallis yöpaikka muutaman yön takia kuukaudessa), mutta henkisesti on tehnyt hyvää, ettei ole tarvinnut kiireessä kaikkea tyhjentää. Nyt on asunnonvälittjän kanssa oltu yhteyksissä, seuraavien viikonloppujen puuhavuorot jaettu ja jonkinlainen aikataulu selvillä. Jos helmikuussa saisimme asunnon näyttökuntoon ja vapautumisen voisimme sopia myöhäisemmäksi.

Huomaan, että minulle vanhempien tavaroiden ja papereiden läpi käyminen on ollut hyvin terapeuttista, kun ei ole erityisen kiire. Tärkeimmät paperit ovat vielä setvimättä, mutta olen yrittänyt laittaa talteen säilytettäviä muistoja ja heittää roskaa ja rojua pois. Vanhemmilla oli periaate, että mitään ei heitetä pois, koska sitä voi vielä joskus tarvita.  Ankara sota-ajan lapsuus ja evakkous sen opettivat. He saivat loppuelämänsä onneksi elää yltäkylläiisessä Suomessa ilman puutetta ja hätää. Miten lienee meidän seuraavien? Minut on luonnollisestikin kasvatettu säilyttämään mahdollisimman paljon mahdollisesti tarpeellista... Se on ekologista, mutta vie lliikaa tilaa, ja toivon todella, ettei koskaan tarvitse puutteen takia harmitella pois heitettyjä vielä ihan hyviä vaatteita ja tavaroita. 

Olen kuullut monen sanovan, että tyhjennettyään kuolinpesän alkoi katsoa omiakin tavaroitaan eri silmällä kuin ennen. Miksi ihmeessä kerätä kaikenmoista kamaa ympärilleen? Ne vievät tilaa ja tekevät levottomaksi. Kun elämä päättyy, ne ovat vain toisten tiellä. Juuri niin minullekin on käymässä. Mietin, kenelle kannattaisi mitäkin tavaroita antaa, jos niin haluaisi tehdä. En millään haluaisi, että minulle rakkaimmat ja arvokkaimmat muistot kuten valokuvat, muistikirjat ja päiväkirjat joutuisivat kaatopaikalle, mutta en myöskään, että ne joutuisivat sellaisten käsiin, jotka eivät anna niille arvoa. Jos olisi omia lapsia, voisi ajatella, että joku heistä saattaisi olla sukuperinnöstä kiinnostunut. Vaan kun ei ole, siis lapsia. Veljien lapset ovat vielä liian nuoria, että näkisi, mitä heistä tulee.

 

Eilen kotiin tultuani Armaani laittoi (ehkä sattumalta, en kysynyt) soimaan vanhan Teppo Nuorvan ja Jouko Mäki-Lohiluoman levyn Pitkä päivä, lyhyt yö, jossa oli monia puhuttelevia lauluja, erityisesti kuolemasta ja ikääntymisestä. Yhtäkkiä tuli kauhea ikävä isää. Erityisesti Viikatemies-laulu sai kyynelet virtaamaan:

Kun niittäjä lähtee niittämään hän ei huido umpimähkään
Vaan tarkasti harkiten tarttuu tuleentuneeseen tähkään
Eikä sen suurempaa tehtävää voi ihmisen lapsella olla
Kuin leipäviljana lainehtaa valtiaan vainiolla

 

Isä sai elää pitkän elämän, ja hän aina tiesi, missä hänen turvansa oli kaikissa vaiheissa. Nyt hän on päässyt perille Suuren Tarhurin luo. Leipäviljana lainehtamisen aika on ohi.