Vuosi vaihtui sekavissa tunnelmissa. Uudenvuodenaattona kerrottiin, että vanhemmat ovat viimein saamassa yhteisen palvelutaloasunnon. Pari tuntia myöhemmin soitettiin, että isä on onnistunut kiipeämään sairaalasängyn laidan yli, pudonnut lattialle, satuttanut päänsä ja viety keskussairaalaan tutkimuksiin. Lopulta kuitenkin selvittiin säikähdyksellä ja neljällä tikillä silmäkulmaan.

Palvelutalopaikka piti ottaa vastaan mitä pikimmin. Teimme veljien kanssa pikaisesti päätöksen paikan hyväksymisestä, sillä se oli tilaisuus, joka ei välttämättä toistu kuukausiin, ehkä vuosiin. Isä ja äiti pääsisivät taas asumaan yhdessä. Kumpikin tarvitsee jo paljon apua päivittäisessä selviytymisessä.

Sitten alkoivat vaikeudet. Isä iloitsi silminnähden mahdollisuudesta päästä pois sairaalasta, mutta äiti kerta kaikkiaan kieltäytyi. Hän ei muuta kotoa mihinkään. Muistisairaus on edennyt nopeasti niin pitkälle, että äiti saman tien unohtaa, mitä juuri on puhuttu. Niinpä jokainen meistä perusteli äidille, miksi kannattaa nyt muuttaa ja päästä isän kanssa samaan paikkaan. Isän paluu kotiin kun ei käytännön syistä ole mahdollinen. Juuri kun äiti oli saatu ymmärtämään asia, alkoikin kaikki alusta. Äiti tiedusteli, mitä on tekeillä, ja ilmoitti, ettei hän aio muuttaa kotoa mihinkään, varsinkaan sinne korpeen, maailman ääriin, missä palvelutalo sijaitsee. Me perustelimme siis asian uudelleen, ja uudelleen, ja uudelleen...

Uuden asunnon sisustaminen oli hankalaa, kun äiti kielsi viemästä kotoa sinne mitään. Yhtä lailla hankalaa oli vaatteiden valitseminen ja pakkaaminen, astioiden ja muiden tavaroiden samoin. Kun muutama huonekalu oli viety, äiti oli aivan epätoivoinen: mitä täällä tapahtuu? Tuntui tosi pahalta, mutta ei oikein ollut muutakaan vaihtoehtoa.

Asioiden järjestämisessä on ollut muutenkin paljon hommaa. Olen soittanut ainakin parikymmentä puhelua eri tahoille, lähettänyt papereita, ottanut selvää monenlaisista käytännön asioista ja allekirjoittanut papereita. Oikeastaan koko tämä vuosi on mennyt tähän. Valitettavasti töissäkin on monenlaista ylimääräistä tekemistä, ja yöunet ovat kadonneet lääkkeistä huolimatta. Alkaa siis hiukan huolestuttaa, kestääkö oma terveys. Pitäisi jossakin välissä ehtiä ulkoilemaan. Viimeksi kävin kävelyllä joulupäivänä.

Kunpa vain äiti sopeutuisi eikä olisi koko ajan lähdössä takaisin kotiin. Ja kunpa saisimme häneen puhelinyhteyden. Lankapuhelimen siirto jonkin sovittimen avulla toteutuu aikaisintaan kolmen viikon kuluttua, ja vanhaa matkapuhelinta, joka äidillä on mukana (hänen omansa hajosi), hän ei valitettavasti osaa käyttää. Hän ei siis osaa vastata puhelimeen, kun yritämme soittaa. Tähän asti viimeisen vuoden verran olen soittanut joka ilta, mutta muuton jälkeen eli tällä viikolla se ei enää ole onnistunut.  

Palvelutalon henkilökunta vaikuttaa ystävälliseltä. Toivottavasti he saavat äidin viihtymään ja unohtamaan kotiinlähtöajatukset. Toivottavasti isä ei putoa sängystä. Toivottavasti vanhemmat vielä voivat kokea iloisiakin päiviä ja nauttia yhteisestä ajasta!