Pääsin taas vanhempien luo viikonloppuna. Kerrankin oli palatessa hyvä mieli! Tuntui kuin äiti olisi alkanut sopeutua uuteen asumismuotoon ja hyväksyä sen ajatuksen, etteivät he enää pärjää kotona. En tiedä, onko tänään enää sama mieli - en saanut soitettua  - mutta hyvä jos edes ajoittain. Äiti oli pikemminkin huolissaan siitä, mitä heille tapahtuu, jos he eivät pärjää tuossakaan asunnossa.

Kovasti minua mietityttää se, miten pärjäävät sellaiset muistisairaat ihmiset, joilla ei ole lähiomaisia huolehtimassa käytännöllisistä asiosta. Kuinkahan minulle vanhana käy? Omaisilla on nimittäin paljon tehtävää. Edunvalvonnan ja laskujen maksamisen lisäksi pitää huolehtia lääkärikäynneistä (olemme saaneet veljeni kanssa nyt äidin hammashoidon ajan tasalle), vaateostoksista (hiukan monivaiheista, kun vanhemmat eivät kykene lähtemään mukaan vaan on arvioitava sopivat koot ja mallit sovittamatta ja tarvittaessa palautettava ostokset), vaatteiden nimikoinnista (kääks, ompelu ei ole minun vahvuuksiani), palveluista (aloin kysellä isän kuntoutuksen perään, kun sairaalassa luvattiin, että sitä jatketaan palvelutalossa, mutta niin ei ole tapahtunut), ylipäänsä kaikesta ylimääräisestä perushoidon lisäksi. 

Tämän päivän Akuutissa kerrottiin, että kymmenettuhannet (olikohan se 64 000) etäomaishoitajat huolehtivat matkan päästä omaisistaan. Esimerkkihenkilö matkasi iäkkään isänsä luo Oulusta Rovaniemelle. Välillä hänelle tulee suuri huoli, kun isä ei vastaa puhelimeen tai tulee esiin kiireellinen ongelma, ja itse on kaukana. Kuulosti niin tutulta. Olisi paljon helpompaa, jos asuttaisiin lähekkäin. Onnellisia ne, joille se on mahdollista. Onneksi minä pidän junassa istumisesta!