Sana-lehti kirjoitti tällä viikolla kirkon tulevaisuudesta. Siinä toki toivottiin virkistymistä ja uutta nousua dramaattisen jäsenmäärän laskun ja sekularisaation sijaan. Minua hätkähdytti ja muistutti menneistä mietteistäni alku, jossa siteerattiin tutkija Jussi Sohlbergia: "Jos joku olisi profetoinut 1980-luvulla, että kirkon ja kristinuskon asema heikkenee näin nopeasti, kukaan ei varmaan olisi uskonut." No jaa. Mietin itse 1970-luvun lopussa omaa tulevaa ammattia, ja monien pohdintojen jälkeen valitsin teologian opiskelun sijaan pedagogiikan. Yksi argumentti oli se, että arvelin kirkon merkityksen vähenevän ja mietin, riittäisikö töitä. (No, muitakin syitä oli, sekä yleisiä että henkilökohtaisia, ja kun lopulta peruin teologiseen menoni ja sain kitkerän kommentin tiedekunnan kansliasta siitä, että vein joltakulta toiselta opiskelupaikan.) 

Kuitenkin jo 1990-luvulla havaitsin sekä omassa työssäni että muiden ei-kirkollisten ihmisten keskuudessa, että yhteys kristinuskoon oli ohenemassa huomattavasti. Kouluun tuli lapsia, joilla ei ollut minkäänlaista tietoa uskonnollisista asioista tai -sanastosta. Uskontotunnit oli aloitettava todella alkeista. Ihmiset eivät olleet kiinnostuneita kristinuskosta - uskonnollinen kiinnostus suuntautui siihen aikaan enemänkin idän uskontoihin ja muihin erikoisuuksiin. Samaan aikaan julkisuudessa kirkko riemuitsi siitä, kuinka suomalaiset ovat "salaa" kovinkin uskonnollisia ja vieläpä luterilaisia ja kuinka rippikoulu vetää hienosti. Huomasin, että kirkon ihmisten todellisuus oli aivan toinen kuin se, mitä muut ihmiset elivät arkielämässään.

2000-luvun jäsenmäärän raju lasku on selkeä jatkumo kirkosta vieraantumiselle. Nyt ovat pienten lasten vanhempia ne, jotka aikanaan eivät enää saaneet kristillistä kasvatusta kotona - eivät edes tapakristillistä. Niinpä nykyäidit ja -isät eivät näe mitään syytä kuuulua instituutioon, jonka sanoma on heille täysin vieras ja jolle he eivät näe syytä maksaa kalliita jäsenmaksuja. He eivät itse kuulu kirkkoon, joten heidän lapsiaan ei kasteta. Osa heistä haluaa estää lapsiaan saamasta mitään vaikutteita kristinuskosta (koulussa jotkut alakouluikäiset oppilaat reagoivat voimakkaan negatiivisesti, jos opettaja esimerkiksi äidinkielen tunnilla mainitsee jouluperinteiden lähteenä jonkin uskonnollisen tapahtuman), osalle kristinusko on menneisyyden kulttuuriin kuuluva asia, josta voi nähdä esimerkkejä esim. taiteessa. Taidenäyttelyissä ei kuitenkaan ehkä kovin syvällisesti ymmärretä teoksissa kuvattuja tapahtumia, jos tarina on kokonaan vieras.   

Millainen on sitten kirkon tulevaisuus? Ajattelen niin, että mikäli kirkon ihmiset astuvat ulos omista kuplistaan ja alkavat ymmärtää, millaisessa todellisuudessa muut ihmiset elävät, saattaa vuoropuhelu olla mahdollista. Rohkeutta se vaatii ja oman sanoman kirkastamista hyväntahtoisen yleishumanismin sijaan, jota tarjotaan muualtakin. Suomen kirkko on työntekijäkeskeinen - maallikoita ei ole juurikaan tarvittu, ja seurakunta on mielletty työntekijöiden yhteisöksi ("Seurakunta menee baariin" = seurakunnan työntekijät vierailevat baarissa.). Joissakin seurakunnissa on jo nähtävillä merkkejä siitä, että vastuuta on alettu jakaa myös seurakuntalaisille (ei puhuta enää myöskään maallikoista). Ehkäpä palkattujen työntekijöiden väheneminen lisää luottamusta seurakuntalaisten kykyyn vastata asioista. Joissakin seurakunnissa on jo luotettu tilojen avaimia srk:n luottamushenkilöille. (Kun olin nuori, leirikeskuksen keittiön avainta ei luovutettu edes nuorisonohjaajalle vaan vain papille. Maalliselle puolelle siirryttyäni ihmettelin, kun emäntä sanoi meille ohjaajille, että keittiö on yöllä auki, jos tulee nälkä tai jano!) Ennen kaikkea olisi suuri tarve sille, että me tavalliset kristityt rohkenisimme tuoda vakaumustamme selkeämmin esille. Suomessa uskonasioista on tullut tabu. Tässä ehkä muualta muuttaneet voivat olla meille esimerkkeinä ja rohkaista keskustelemaan siitä, mihin kukin toivonsa elämässä perustaa. Sekin voisi olla yksi signaali että pyhäaamuisin klo 10 hankkiutuisi oman seurakuntansa mesuun. (Sanoo nimimerkki "Tänään heräsin vasta klo 9 enkä ehtinyt enää kirkkoon".) 

Viime kädessä kirkon tulevaisuus ei ole ollenkaan kiinni ihmisistä, vaan se on Korkeammassa kädessä. Siltä suunnalta kannattaisi kysellä, mitä nyt pitäsii tehdä. Silti soisin, että ihmiset oppisivat lisää yhteisöllisyyttä, niin että seurakunta voisi tosiaan toimia hengellisenä kasvupaikkana, niin kuin kastettujen puolesta rukoillessa on tapana pyytää. Sitä se voisi olla myös kauan sitten kastetuille, jotka haluavat elää kasteen armossa, yhdessä toisten samanlaisten kanssa.