Ulkona pyryttää niin, ettei kadusta erota ajorataa ja jalkakäytävää. Ihanan talvista - vielä tänään. Huomiseksi on luvattu vesisateita, jotka huuhtovat lumet mennessään. Johan tätä talvisäätä ehtikin kestää ihmeen monta päivää peräkkäin...

Olen kotona sairauslomalla, joten voin ihailla säätä ikkunasta joutumatta sen armoille. Kohta aion silti lähteä ulos kahlailemaan ihan siitä ilosta, että vielä on lunta maassa. Netin säätiedotus kertoo, että pakkasta on -4°C, mutta viiman takia se tuntuu -11°C:lta. Illansuussa lämpö nousee nollan yläpuolelle, ja huomiseksi ennustetaan jo +5°C.

Nykytalvet ovat surullisia täällä etelärannikolla. Kuten joku asiantuntija sanoikin: ilmastonmuutos tarkoittaa Helsingissä sitä, että on kolme marraskuuta peräkkäin. Siltä se tänä talvena on tuntunut. Auringonpaiste on harvinainen ilmiö, joka hätkähdyttää kohdalle osuessaan. Sitäkin on saatu tänä talvena vain hetkittäin.

Jos jotakin kaipaan lapsuuden kotikaupungista, niin oikeaa talvea! Tänäkin vuonna siellä on ollut lunta reilusti ja hiihtokelejä jo toista kuukautta. Täällä on menossa nejäs talvi, jolloin en ole päässyt suksille. Nyt tosin esteenä olisi myös leikattu käsi, jolla ei voi hiihtämään lähteä vielä ainakaan kolmeen neljään viikkooon. Liekö silloin jo kevätsateiden vuoro täällä?  

Muistuu mieleen vuosi, kun muutin Helsinkiin. Ajattelin silloin tulevani etelään lauhempien, lyhyempien talvien alueelle. Juuri sinä talvena olikin täällä ennätysmäärä lunta ja muistaakseni kolmen viikon periodi, jolloin pakkanen paukkui -30°C:n tietämissä. Olin hiukan hämmästynyt. Mieluummin kuitenkin sellaisessa viihtyisin kuin lumettomassa pimeydessä ja ainaisissa vesisateissa.

Olen iloinen siitä, että olen saanut elää runsaslumisen lapsuuden. On paljon muistoja lumileikeistä, lumilinnoista, hiihtoretkistä, luistelemisesta, lumipesuista, matttojen tamppaamisesta lumella... Vahvoja hajumuistoja liittyy myös talvisiin hetkiin: Appelsiinin tuoksu kylmänä pakkaspäivänä, kun on hiihdetty siirtolapuutarhamökille. Isä kuorii eväsappelsiinia mökin pihalla sukset jalassa ja antaa niitä kohta meille lapsille valmiina palasina. Tai märän puulattian tuoksu luistinradan pukukopissa, jossa vaihdettiin kengät luistimiin ja lähdettiin horjahtelevin askelin kohti urheilukentän jäätä. Saman tuoksun muuten bongasin Huopalahden aseman portaikossa, kun olin muuttanut tänne. Kynttilän sytyttämisen tuoksu lumilinnassa, kun on saatu kotoa kynttilänpätkiä poltettavaksi. (Sellaista en varmaankaan enää saa tehdä tukehtumisvaaran vuoksi. Me tulimme ulos, jos happi uhkasi loppua, ja joskus linnasssa oli myös ikkuna.)

Muitakin talvisipakkasiin liittyviä lapsuusmuistoja tulee mieleen. Ehdin elää aikaa ennen sukkahousuja. Pienenä tyttönä talvella oli jalassa pitkät sukat, jotka olivat sukkanauhoilla kiinni vaaleanpunaisissa liiveissä. Pakkasella jäi sukanvarren ja villahousujen väliin muutaman sentin vyöhyke, jota paleli aika lailla varsinkin pulkkamäessä. Muistan kylmän, turvonneen rannun reiden yläosassa. Sukkahousut poistivat aikanaan sen ongelman. Siihen aikaan oli myös rannikkaita, jotka suojasivat ranteita (miksihän hihat olivat niin lyhyitä, että tarvittiin rannikkaat erikseen?), kaulureita, jotka pysyivät paikallaan paremmin kuin kaulaliinat sekä jo mainittuja villahousuja, jotka varsinkin hameasussa lämmittivät mukavasti. Naiset ja tytöthän käyttivät housuasua lähinnä hiihtäessään. Se tosin taisi muuttua jo ennen kuin menin kouluun.

Oman vanhenemisen huomaa siitä(kin), että tuntuu hauskalta muistella menneitä. Maailma on niin paljon muuttunut. Kunpa ilmastonmuutos ei vastedes sotkisi ihan kaikkea.