Olen tänään mapittanut kuitteja ja täytellyt äidin veroilmoituksen kotitalousvähennyslomaketta. Kovin hitaasti se etenee, kun pitää etsiä tiedonjyväset yksi kerrallaan. Homma alkaa olla valmis, joten voin pian siirtyä omaan veroilmoitukseeeni, jossa on paljon enemmän tekemistä. Jos aina mapittaisi kuitit heti maksamisen jälkeen, pääsisi nyt vähemmällä... Sama koskee tietysti pinoissa huojahtelevia lehtiartikkeleita, kokeita ynnä muuta paperikaaosta työhuoneessani. Ehkä saan tulevaisuudessa järjestystä aikaan, sillä sain juuri uusia, muualla käytöstä poistettuja mappejakin lisää. 

Edunvalvontavaltuutetun asemaani liittyen etsin tietoja netistä ja osuin dementikon omaisen blogiin, jota olikin kiinnostava lukea. Sen kirjoittaja oli usean vuoden ajan laittanut muistiin vaiheita, joita hän oli käynyt läpi omaisensa edunvalvontavaltuutettuna ollessaan. Monenlaisia ajatuksia heräsi, ja muutaman hyvän vinkinkin löysin. Hänellä tehtävä on nyt ohi - reilun vuoden kuluttua omaisen kuolemasta alkavat paperiasiat olla kunnossa. Meillä siis on vielä yhtä ja toista edessä. Hän huomasi myös sen, että hänen oli helpompi joissakin tilanteissa toimia, kun ei ollut kyse hänen verisukulaisestaan, vaikkakin kyllä läheisestä ihmisestä. Läheisen kanssa toimiessa tunteet ovat niin vahvasti mukana, ettei pysty tekemään kaikkea sillä tavalla kuin haluaisi.

Puhuttelevaa oli sekin, että omainen jokaisen postauksensa lopuksi laittoi muistiin, mitä oli itse unohtanut viime aikoina. En siis olekaan ainoa, joka tarkkailee huolestuneena omaakin muistiaan: joko se on alkanut minullakin? Luulen sitä paitsi, että minunkin muistini jo ihan oikeasti oireilee. Sitä ei vain saatu vielä tutkimuksissa näkyviin neljä vuotta sitten. Uskaltaisinkohan mennä uusintatesteihin? Bloginkirjoittajan omaisellakaan ei muistitestituloksissa ollut vikaa, koska hän oli korkeasti koulutettu, verbaalinen ihminen, joka kykeni selviytymään tavanomaisista muistitehtävistä riittävän hyvin. Vasta toisentyypisissä kokeissa havaittiin se, mikä arkielämässä oli läheisille ollut jo selvää: vaikeuksia selviytyä päivittäisistä askareista. 

Palvelutalon sairaanhoitaja soitti muutama päivä sitten. Isän kohdalla ollaan tekemässä saattohoitopäätöstä. On selvää, ettei isän elämä enää kauan jatku, sillä hän on jo kovin heikossa kunnossa ja fyysisesti aivan riutunut. Silti tuntuu todella vaikealta päästää irti. Kun siellä käyn, en tahtoisi lähteä pois vaan jäädä isän viereen istumaan käsi kädessä. Haluaisin hiljaa laulaa hänelle, mutta usein kyynelet valuvat ja ääneni tukahtuu. En kuitenkaan tahtoisi, että hän näkee minut aina itkevänä! 

Viimeksi onnistuin laulamaan äidin kanssa yhdessä useammankin laulun, ja isä yritti parissa laulussa laulaa mukana: Tuuli hiljaa henkäilee ja Tule kanssani Herra Jeesus. Sain myös luettua päivän psalmin Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Toivottavasti vielä ensi viikonloppuna saan edelleen yhteyden isään ja pystyn laulelemaan hänelle tuttuja lauluja.