Luin jokin aika sitten Aila Ruohon kirjan Vartiotornin varjossa. Se kertoo haastattelujen perusteella Jehovan todistajien opetuksesta ja varsinkin siitä, miten suhtaudutaan niihin, jotka eivät noudata ohjeistuksia ja eroavat tai erotetaan yhteisöstä. Kertomukset ovat karuja. Jos nuori ilmoittaa, ettei halua enää olla todistaja, häntä ryhdytään karttamaan totaalisesti. Myös vanhemmat ja sisarukset katkaisevat kaikki yhteydet eronneeseen, mikäli itse kuuluvat Jehovan todistajiin. Jos he eivät niin tekisi, heitäkin alettaisiin pitää huonoina todistajina.  Voi siis käydä niin, että joku, jonka kaikki läheiset ystävät ja koko suku kuuluvat Jt-yhteisöön, jää aivan yksin maailmaan, jota hän ei oikeastaan tunne, koska on viettänyt koko elämänsä vain Jehovan todistajien keskuudessa.

 

Tähän liittyvät myös käsitykset siitä, että vain Jehovan todistajilla on totuus hallussaan, ja he odottavat lopun aikojen Harmagedonia, jonka jälkeen kunnolliset todistajat pääsevät paratiisiin. Kaikki muut ihmiset tuhoutuvat. Lapsille esitettävä propaganda on aika pelottavaa, ja jos siihen on kasvanut koko elämänsä ajan, on iso prosessi alkaa kyseenalaistaa oppimaansa. Kokouksissa ei ole luvallista esittää kriittisiä kysymyksiä tai kommentteja, vaan kaikki totuudet ja tulkinnat tulevat keskustoimistosta Amerikasta, ja oikeat vastaukset opetellaan ulkoa.

 

Kun julkisuudessa otetaan esille Jehovan todistajiin liittyviä asioita, esimerkiksi juuri karttaminen, yhteisön tiedottaja kieltää sen. Siitä entiset todistajat ovat erityisen raivoissaan: miksi valehdellaan, kun kokouksissa kuitenkin opetetaan, että rakkaudesta pois poikennutta kohtaan hänet on suljettava ulkopuolelle eikä hänen kanssaan saa olla missään tekemisissä. Onpa niinkin, että jos joku erotettu haluaa palata, hänen kanssaan ei pitkään aikaan kokouksissa keskustella, vaan annetaan hänen kokea, miten pahasti hän on langennut. Hän joutuu nolona istumaan takana erillään ja odottamaan, että hänet suvaitaan jossakin vaiheessa ottaa takaisin keskusteluyhteyteen,  ja loppuikänsä hän kantaa tietynlaista stigmaa tapahtuneesta.

 

Jotenkin kuulostaa uskomattomalta, että ihmisiä voidaan kohdella noin. Se myös, miten joku suostuu alistumaan, mutta ehkä on niin, että jos on kasvanut pelkoon, ei siitä uskalla hellittää eikä uskalla ajatella omilla aivoillaan. 

 

Vääriin tekoihin langenneita kuulustellaan oikeuskomiteoissa, joissa syyllinen joutuu tekemään tiliä hyvinkin intiimeistä asioistaan. Komitean jäsenet ovat seurakunnan johtomiehiä, jotka eivät ole koulutettuja eivätkä asiantuntevia. Joissakin tapauksissa kuulosti, että he ovat vain sairaita tirkistelijöitä. Heillä on valta erottaa kuulusteltuja seurakunnasta.

 

Jotenkin tulevat mieleen kertomukset lestadiolaisten hoitokokouksista 1970-luvulla. Ihminen saatettiin kutsua sinne kuulusteltavaksi aika omituisista asioista, ja kokoukset saattoivat kestää tuntikausia, jopa yötä myöten. Yhtä lailla sielläkin maallikkomiehet kuulustelivat ja hiillostivat ihmisiä. Milloin oli ollut väärä henki, milloin oli katsottu televisiota. Ihmisen psyykkistä vastarintaa pyrittiin murtamaan. Näistä kertoo myös vastikään julkaistu Pauliina Rauhalan romaani Synninkantajat. En ole itse sitä vielä lukenut, mutta odotan sitä kiinnostuksella. Rauhalan Taivaslaulusta, joka käsitteli myös lestadiolaisyhteisöä naisten ja parisuhteiden kannalta, pidin kovasti.

 

Mikä saa jotkut uskonnolliset ryhmittymät niin ahtaiksi ja tuomitseviksi, ettei ihmisten uskalleta antaa ajatella itse vaan määrätään ulkopuolelta heidän elämänsä asioista? Miten voidaan olla niin varmoja omien mielipiteiden oikeutuksesta ja siitä, että meillä ja vain meillä on koko totuus hallussamme? 

 

Tiukkasävyiset ”tosiuskovat” kritisoivat joskus luterilaista kirkkoa ja pitävät sitä maallistuneena ja maailmaan mukautuvana. Jos kuitenkin vertaan entisten Jehovan todistajien tai entisten vanhoillislestadiolaisten kokemuksia luterilaisiin näkemyksiin, niin huomaan olevani iloinen siitä, että meillä annetaan jäsenille ajatuksenvapaus ja jätetään tuomiovalta Jumalalle. Toisen hengellistä elämää ei pidä rientää mestaroimaan. Toki pitää opettaa, mutta raittiisti. Ja kuten Luther jo oivalsi: jokaisen pitää voida lukea itse Raamatusta, miten asiat ovat. (Ja toivoa sopii, että käännös on totuudenmukainen eikä manipuloitu. JW:ssä käytetään valitettavasti omaa käännöstä ja lestadiolaisuudessa kai ikivanhaa.)