Kävin viime viikon lopussa Pietarissa. Mennen tullen poikkesimme myös Viipurissa. Johan oli kiinnostavaa! En ole ennen käynyt kummassakaan kaupungissa enkä Karjalan kannaksella yleensäkään. Venäjän-kokemukseni rajoittuu kotiseutumatkaan Sortavalan maalaiskuntaan yli kymmenen vuotta sitten. Silloin tuli nähtyä oman suvun maiden lisäksi Sortavalan kaupunkia, vähän Ruskealaa sekä Laatokan Kirjavalahtea. Sekä silloin että nyt Viipurissa tuli mieleen sama ajatus: miltähän täällä näyttäisi, jos...

Pietari osoittautui kiehtovaksi, moderniksi suurkaupungiksi. Liikenne oli aika kaoottista (juutuimme ison bussimme kanssa kaksi kertaa kapealle kadulle, koska paikallisilla oli tapana jättää autonsa parkkiin kaistalle hätävilkut pääälä. Kuskin puhelinnumero oli penkillä siltä varalta, että pitäisi tulla siirtämään kulkupeliä (joka meidän molemmissa tapauksissa BMW). Niinpä sitten takanamme jonottavat autoilijat ilmestyivät kännykät kourassa tien tukkivan auton viereen soittelemaan. Toisella kerralla saapui miliisi purkamaan ruuhkaa takaamme, jotta pääsimme peruuttamaan takaisin, koska katu oli kapea ja sinänsä kai oikein parkkeerattu auto oli hiukan vinossa, ja sen kulma esti bussin kulkemisen, vaikka mahtava kuljettajamme teki millintarkkaa työtä päästäkseen ohi.

Yövyimme isossa hotellissa, joka oli ihan ok. Hämmästytti se, ettei ikkunoissa ollut äänieristystä vaan lähellä kulkevan ison kadun liikenteen humina kuului läpi yön kuin olisi ollut ikkuna auki. Onneksi olin ottanut korvatulpat mukaan. Aamupala oli runsas ja valinnanvaraa oli paljon. Tosin ensimmäisenä aamuna tuli yllätyksiä, kun suolaiset ja makeat ruuat olivat hämmentävästi vierekkäin eikä turisti tunnistanut kaikkia. Makea pannukakku sekavihannesten ja perunagratiinin vieressä, makea kohokas munakkaan kanssa vieretysten jne. Voi löytyi säilykepersikoiden ja vesimelonin luota mutta leivät ihan eri pöydästä. Ei se mitään, tulipahan koettua yllättäviä makuelämyksiä.

Pietarin kaupunki on täynnä toinen toistaan komeampia rakennuksia. Ei tietenkään ihme, kun kyseessä on suuren maan entinen keisarillinen pääkaupunki. Meillä oli loistava opas, joka selitti selkeästi ja yksityiskohtaisesti historiaa ja rakennusten vaiheita. Teimme hänen opastuksellaan kiertoajelun ja vierailimme Iisakin kirkossa ja Verikirkossa. Omalla ajalla kävimme Eremitaasissa, erilaisissa ruoka- ja kahvipaikoissa sekä kävelyllä kanavien varsilla. Pohjolan Venetsia - eipä hullumpi nimitys. Tekisi mieli päästä Pietariin kesällä ja mennä kanavaristeilylle.

Uskomattoman upeita olivat kirkot sisältä päin! Valtavasti oli käytetty aikaa ja varoja niiden rakentamiseen ja koristeluihin. Ihanaa, että on ihmisiä, joille arkkitehtuuri ja taide ovat sydämenasioita.  Mahtavaa myös se, että vauriot on haluttu korjata  sodan jälkeen ja palauttaa kirkot entiseen loistoonsa. Muutenkin katunäkymät olivat tutunoloisia. Se johtuu siitä, että Helsingin ydinkeskustan kortteleissa on paljon samannäköisiä taloja kuin Pietarissa. Palatsit toki puuttuvat ja kaikki on vaatimattomampaa, mutta enää en ihmettele, että monia Pietariin sijoittuvia elokuvia on kuvattu Helsingissä.

Kahviloissa ja ravintoloissa sikäläiset ihmiset taitavat käydä usein. Ainakin piti välillä jonottaa, että sai istumapaikan. Ruoka oli hyvää. Vesijohtovettä ei kylläkään saanut juoda missään tapauksessa. Ravintoloita oli monenlaisia ja monen hintaisia. Meille kaikki olivat ok, mutta paikallisille jotkut ravintolat aivan liian kalliita.

Syksy on täälllä pitemmällä kuin siellä. Kaikki puistot (joita oli paljon) olivat keltaisenaan pudonneista ja putoilevista lehdistä. Näimme myös sotilasosaston, joka kiiruhti haravat kädessä arvatenkin jotakin puistoa kohti. He olivat varmaankin jostakin sotilasakatemiasta tai muusta oppilaitoksesta. Täällä Suomessa lehdet ovat jo maassa ja mustuneita. 

Eremitaasi oli oma kokemuksensa. Pääsimme sujuvasti sisään, sillä oppaamme neuvoi menemään sisäpihalle, ostamaan liput automaatista ja menemään sitten jonon ohi. Sehän onnistui. Mutta sitten: naulakot! Alakerta oli tupaten täynnä ihmisiä, varsinkin kiinalaisia, ja tungos oli valtava. Naulakoilla oli vartijoina vanhoja äkäisiä rouvia, jotka tuntuivat toimivan mielivaltaisesti. Yksi ei suostunut ottamaan vaatteita vastaan vaan ohjasi seuraavalle. Seuraava oli myös kärttyinen ja otti takit mutta ei reppuja. Niinpä eräskin matkatoveri joutui viemään takkinsa ja reppunsa eri rouvan vastuualueelle. En tiedä, miksi asiakaspalvelu oli heistä niin vastenmielistä.

Eremitaasin kartat olivat ainoastaan venäjäksi. Sisään päästyämme meidät löysi heti mies, joka kaupitteli suomenkielistä opaskirjaa ja sen ohessa karttaa. Ostin paketin, mutta huomasin, ettei kartta ollut suomeksi sen selkeämpi. Kirja oli käännetty varmaankin jokseenkin suoraan venäjästä - sen verran koukeroisia olivat lauserakenteet. Ei se mitään, jäipähän muisto vierailusta. Haahuilimme pitkin loputtomia käytäviä ja näimme yhtä ja toiste, kuitenkin vain murto-osan Eremitaasin valtavista taideaarteista. Siellä voisi viettää viikon! Talvipalatsi, jonka kautta menimme sisään, on vain pieni osa valtavaa Eremitaasia.

Kaiken kukkuraksi kuulin kaksi loistavaa kuorokonserttia - olinhan entisen kuoroni matkassa mukana. Vastaanotto oli myös erittäin sydämellinen sekä Pietarissa että Viipurissa. Konserttitarjontaa lienee siellä runsaasti omastakin takaa, mutta paljon riitti kuulijoita meidänkin konsertteihimme. 

Ehdottomasti haluan mennä uudelleen sekä Pietariin että Viipuriin. Venäjänkielentaitoinen seuralainen on kylläkin välttämätön, ja ennen seuraavaa matkaa opettelen kyrilliset kirjaimet, jotta pystyn lukemaan edes katukylttejä. Meno- ja paluumuodollisuudet rajalla ovat myös hankalat ja kankeat. Ilman kielitaitoa saattaisi olla tuskanhiki pinnassa kaiken aikaa. Harvoin olen myöskään tavannut ilmeettömämpiä ihmisiä kuin Venäjän rajavartijat. Vain viimeinen kaveri, joka tarkasti bussin ovella, että hetki sitten sisällä toimistossa lyöty leima oli edelleen passissani, katsoi silmiin ja melkein hymyili. Se tuntui niin virkistävältä, että melkein kävelin takaovesta ulos tullakseni uudelleen sisään. :-)

Matkailu avartaa. Huomaan suhtautuvani Venäjään hiukan eri tavalla, kun olen katsellut elämänmenoa siellä ja varsinkin kuunnellut paikallisia. Ihmiset ovat niin samanlaisia kaikkialla. Jotenkin minulla oli myös kovin harmaa etukäteiskuva Pietarista, sellainen Leningrad-tyyppinen. Ei pitänyt paikkaansa. Aivan kuin mikä tahansa suurkaupunki oli Pietarikin. Vaikutelma voisi olla toinen, jos olisimme ehtineet vierailla joissakin lähiöissä, joiden valtavia betonikolosseja näimme bussin ikkunasta pois lähtiessämme. Asukkaitahan on todella paljon: läpimitaltaan 70 km olevassa kaupungissa asuu saman verran ihmisiä kuin koko Suomessa yhteensä. Niinpä kaikki eivät mahdu asustamaan upeissa historiallisissa palatseissa, vaan suurimman osan on ahtauduttava lähiöasuntoihin kauas keskustasta.

Kaikesta huolimatta tuntui oikein mukavalta ja turvalliselta ylittää raja Suomen puolella. Rajavartjat hymyilivät ja olivat kohteliaita. Sääkin heti parani, kun räntäsade jäi taakse ja kuiva pakkaskeli alkoi. Harašoo!