”Tuoksuvat tuomien valkoiset kukkaset.

Terttuinsa peitoss’ on puu.

Lehdoissa laulanta soi satakielien,

hiljaiseen yöhön luo loisteensa kuu...”

 

Totta joka sana, paitsi kuuta ei vielä näy. Tuomet ovat puhjenneet kukkaan juuri tänään, ja tuoksu on huumaavan hurmaava, ihan varttuneenkin sydän värähtää.  Omenapuutkin kukkivat jo paikoin.

 

Meidän kotimetsikköön on tullut tänään toinenkin satakieli ja kauempana, ison tien varressakin laulelee yksi. Voiko herkempää ja kauniimpaa kevätkesän ääntä olla. Lähiniityllä huomasin toisenkin nautiskelijan: rusakko kuunteli valppaana satakielten ihanaa konserttia ja lopulta painoi korvansa selkää pitkin ja rentoutui. Ei ollut kiirettä silläkään. Taisi olla samainen rusis, joka aamulla ja iltapäivällä poikkesi meidän pihaan apiloita popsimaan. Onneksi en ennättänyt vielä ruohonleikkurilla ajella, vaan oli maukasta tuoretta syötävää tarjolla.

Mustarastaat, varpuset ja sepelkyyhkyt viihtyvät myös pihanurmikollamme. Nyt pomppi paikalle räksä. Onpa sillä kepeä hyppyaskel. 

 

Suomen kesä on niin ihana, ettei siitä haluaisi menettää hetkeäkään. Nukkumaan menokin on joskus vaikeaa. Kummallista asiassa on se, että viime kesähän oli ihan vastikään, ja nyt on jo uusi. Juuri aloitin vuorotteluvapaan, ja pian se on ohi. Elämä soljuu yhä kiihtyvämpää tahtia.  Nyt alkaakin mielessä soida ihan toinen  biisi kuin alussa: ”Oi, etkö ihminen muistakaan, sun aikas että on rahtu vaan…”

Mitä vanhemmaksi tulee, sen selvemmäksi tuokin totuus käy. Kuten myös Suomen kesän lyhyys ja sulo.