Meinasi ihan yksi mutinanaihe jäädä kirjaamatta, vaikka asia askarrutti useita päiviä. Uudenvuodenyönä oli Helsingissä megatapahtuma, jota mainostettiin tehokkaasti ja luvattiin tuoda joka kotiin tv:n välityksellä. Seurasimme sitä sivusilmällä loma-asunnossamme samalla kun katselimme reaalimaailman ilotulituksia ikkunan takaa. Kovasti oli vauhdikasta ja modernia menoa. Alkujuonnossa (tai niillä main) painotettiin, että ei enää virrenveisuuta ja puheita, vaan kunnon juhlat. Piikki kohdistui varmaan Jumala ompi linnamme -virteen ja Senaatintorin perinteisiin puheisiin.

Illan edetessä esiintyi monenlaisia taiteilijoita: tanssijoita, laulajia, akrobaatteja ja ties ketä. Sitten alettiin hehkuttaa illan huipennusta. Nyt koko kansa laulaa yhdessä, ja sitten lasketaan sekunteja uuden vuoden alkamiseen. Innostuin jo hiuksn minäkin: nyt kansa laulaa yhdessä kansallislaulun. Sittenpä pettymys olikin suuri, kun tajusin, että sekin oli ilmeisesti siirretty pölyisten muinaismuistojen osastoon. Sen sijaan laulettiin 1970-luvun hitti Kalliolle kukkulalle - siis sävel on hitti, sillä sanathan ovat vanhat ja laulettu aikaisemmin jumputtavalla kansansävelmällä. Kukahan oli päättänyt, että juuri tämä laulu sopii Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan aloitukseksi? Ihmettelen laulun sanomaa: "... Ellen minä sinua saa, niin lähden  täältä kauas pois muille maille vierahille, etten sua nähdä vois." Ensinnäkin se toistaa suomalaisten miesten epätoivoa, jos ei ensimmäinen hempeiden tunteiden kohde vastaa samalla mitalla. Kuinkahan monta epätoivoista tekoa onkaan tehty niissä tunnelmissa? Toiseksi on outoa, että ratkaisuksi tarjotaan nimenomaan maastamuuttoa, kun ei tänne vastaavasti kuitenkaan millään haluta maahanmuuttajia. Suomalainen luulee olevansa kaikkialle tervetullut, ihan vain koska on suomalainen. Aikamoista ylimielisyyttä.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun ei Maamme-laulua kelpuutettu kansaa yhdistäväksi juhlavuoden aloitukseksi.