Ilmastonmuutos on tosiasia jo nyt, mutta tulevat vuodet ja vuosikymmenet näyttävät, kuinka pahaksi tilanne menee - mikäli ihmiskunta ei tuhoa itseään ennen sitä jo sotatoimin. Parinkymmenen vuoden kuluttua Suomen ilmasto on jo toisenlainen ja jotkut alueet maapallolla muuttuneet elinkelvottomiksi. Miltä silloin näyttää?

Olen itse vanhus, luultavasti muistisairas. Toivottavasti vielä on hoitopaikkoja, joissa pidetään hyvää huolta. Jos olen onnistunut pääsemään hyvään paikkaan, siellä on ilmastointi ja ruoka-asioistakin huolehditaan. Ei hätää. 

Lumiset talvet ovat himmenneitä muistoja niillä, joiden muisti vielä toimii. Kesät ovat kuumia, talvet pimeitä ja sateisia. Piristystä ainaiseen harmauteen tuovat myrskytuulet ja rankkasateet. Metsissä on loppukesällä vielä marjoja ja syksyllä sieniä, mutta ihmiset eivät mielellään mene metsään, koska siellä on niin paljon punkkeja ja uusia hankalia ötököitä. Ne joilla on pihoja, yrittävät kasvattaa perunaa ja vihanneksia kotitarpeiksi. Maanviljely on vaikeuksissa kuumien, kuivien kesien ja sateisten keväiden takia. Olisi kuitenkin yritettävä kasvattaa viljaa, koska sitä ei enää saa ostettua muualta, sillä ilmastomuutokset ovat muuallakin tehneet viljelyn vaikeaksi ja äärimmäiset sääilmiöt tuhoavat usein sadon. Ruuan hinta on noussut huippukorkeaksi. Afrikasta on vyörynyt miljoonittain ilmastopakolaisia Eurooppaan, jonka kestokyky ei enää riitä. Amerikka on eristäytynyt eikä suostu ottamaan pakolaisia. Aasiassa tulvat, rankkasateet ja maanjäristykset ovat tuhonneet sadot ja asumukset miljoonilta.

Sotia on käyty enenevässä määrin. Ihmiskunta on pienentynyt tuhoisien aseiden käytön myötä. Eikä siinä kaikki: osa taisteluista on käyty avaruudessa tuhoamalla vastustajien satelliitteja. Romua tippuu taivaalta silloin tällöin satunnaisiin paikkoihin ja aiheuttaa tuhoa.

Tavalliset ihmiset yrittävät jatkaa elämäänsä.Yhteiskuntien rakenteet horjuvat, poliittiset vastakkainasettelut lisääntyvät ja yleinen epävarmuus lisääntyy. Olen ehkä onnellisimpien joukossa, sillä en enää jaksa seurata maailman menoa, tai jos seuraan, niin en ihan pysy perässä. Ehkä en ole enää silloin niin ahdistunut kuin ne, jotka ymmärtävät ja näkevät muutoksen suunnan. Onneksi ei ole lapsia, joiden kohtalo surettaisi. Toivon toki, että sukulaiset ja tuttavat pärjäävät, ja ehkä joku suvun nuoremmista jäsenistä osoittautuu niin hyväsydämiseksi, että käy vanhaa sukulaistätiä hoitopaikassa katsomassa.