Työviikko tuntuu pitkältä, kun on lauantainakin töitä. Toivottavasti huomenna on mukava työpäivä. Paikalla pitäisi olla oppilaiden lisäksi ainakin vanhempia, muiden koulujen oppilaita sekä esikoulun vanhempia. 

Kävin viime viikonloppuna vanhempien luona palvelutalossa. Haikealta tuntui, kun äiti oli niin suruissaan siellä olosta. Isä näytti ilahtuneelta minun näkemisestäni.

Eilen soitin äidille, joka sillä kertaa onnistui vastaamaan kännykkään. Usein se ei onnistu, kun hän ei millään muista, mistä näppäimestä pitää painaa, vaikka olen tehnyt piirroskuvallisen ohjeen asiasta. Soitin vasta seitsemän maissa, sillä en aiemmin ehtinyt. Isä oli jo laitettu nukkumaan. Äitikin oli nukkumassa mutta ei unessa, joten hän nousi ylös ja löysi soivan kännykän. Äitiparka oli itkeskelemässä koti-ikävää ja yksinäisyyttä. Hän ei jaksa ymmärtää, miksi hänen piti lähteä kodistaan pois. Lisäksi hän kokee olevansa täysin eristyksessä, kun ei hän osaa soittaa kännykällä kenellekään eikä ole tutustunut uudessa paikassa kehenkään. Olemme tilanneet lankapuhelimen siirron, mutta siihen menee vielä pari viikkoa.

On kovin hankalaa, kun yrittää täältä kaukaa käsin hoidella asioita. Viikonloppuna ei ollut keskeisiä henkilökunnan jäseniä töissä. Nuoret naishoitajat, joita tapasin, eivät olleet hoitaneet vanhempiani aiemmin vaan lukivat paperista ohjeita, miten isää siirretään. Äiti ei muista ketään hoitajista, koska he eivät jää hänen mieleensä. En myöskään tiedä, onko vanhemmilleni jo määrätty omahoitaja ja kuka hän mahdollisesti on. Työpäiväni aikana ei ole juurikaan taukoja, jolloin voisi soittaa yksityispuheluita, enkä edes muista yksityisasioita sinällään jo hektisen työpäivän aikana ilman puhelimen muistutusta.

Huomasin viikonloppuna, että vanhempien kylppäristä puuttui suihkun kiinnike. Äiti ei edes tiennyt, että heillä on suihku. Hoitaja lupasi ilmoittaa eteenpäin, että suihku on korjattava. Kysyin äidiltä eilen puhelimessa, oliko suihku korjattu ja oliko hän nyt käynyt suihkussa, mutta hän sanoi, ettei ollut. En voi olla varma, miten asia on, koska äiti ei välttämättä muista oikein. Äiti oli kuitenkin päässyt aamusaunaan jonakin aamuna.

Isä on päivät sidottuna pyörätuoliin. Hän ei siitä pidä, mutta koska hän ei muista, ettei enää pysty kävelemään, ilman sitomista hän saattaisi pudota pyörätuolista. Mietin, mahtaako hän saada kuntoutusta, jotta jalat vahvistuisivat ja sitomisesta voitaisiin jossakin vaiheessa luopua. Äidin mukaan he eivät ole tavanneet fysioterapeuttia tai vastaaavaa henkilöä kertaakaan.

Toivon hartaasti, että äiti ja isä alkavat sopetua ja jopa viihtyä. Nyt ei siltä näytä. Äiti ei ymmärrää, miksi he eivät saa asua omassa kodissaan, ja vaikka asia on selitetty satoja kertoja. Se vain katoaa hänen muististaan saman tien. Äidin mielestä ei olisi voinut uskoa, miten kauheaa on olla vanhus. Surullista. Elän kuitenkin toivossa, että viikkojen kuluessa he jotenkin tottuisivat ja alkaisivat löytää jotakin sisältöä elämään palvelutalossakin.   

Pääsen seuraavan kerran käymään vasta kahden viikon päästä helmikuussa. Siihen tuntuu olevan tosi pitkä aika.