Olen huomannut, että minun on tätä nykyä vaikea keskittyä pitkään esimerkiksi lukemaan kirjaa. Ennen saatoin uppoutua tuntikausiksi, ja irrottautuminen kirjan maailmasta oli vaikeaa. Tiedän, etten ole ainoa, jokä kärsii samasta ongelmasta, ja syykin on selvillä: netti totuttaa lyhyttempoisuuteen ja pitkään jatkunut stressi vaurioittaa solutasolla muistia ja keskitymiskykyä - noin karkeasti yleistäen. Yritän kuitenkin totuttautua uudelleen hitaampaan menoon ja varsinkin lukemisen nautintoon. 

Pyöräillessä olen katsellut kateellisena ihmisiä, jotka istuvat puiston penkillä tai rannassa tekemättä mitään, katselevat vain raukeasti eteenpäin. Ovatko he saavuttaneet mitääntekemättömyyden onnellisen tilan? Nauttivatko he olostaan murehtimatta huoliaan tai kiirehtimättä saamaan aikaan jotakin muuta? En voi tietenkään tietää. Jokaisen sisällä vallitsee omanlaisensa maailma. Olisikin uteliaisuutta herättävää kyetä kurkistamaan hetkellisesti heidän ajatuksiinsa. Katsovatko he tyyninä aaltojen hiljaista liikettä vai miettivätkö ahdistuneina, miksi elämä kolhii? Tai ehkä he odottavat jotakuta saapuvaksi? Tai jäivät niille sijoilleen toisen mentyä? Joskus muistutan itselleni, että muiden ihmisten elämä onkin sellaista, ettei koko ajan tarvitse huolehtia tekemättömistä töistä ja muista huolista. Työt jäävät työpaikalle. Ehkä heille ei tuota minkäänlaista ongelmaa olla levollisesti paikallaan.

Niin paljon kuin (sähkö)pyöräilystä pidänkin ja vauhdista nautin, yritän nyt opetella sopivissa kohdin pysähtymään ja istumaan penkille. Varon automaattista liikettä, joka vetää saman tien puhelimen esiin - sen jälkeen ajantaju katoaa ja tulee selailtua yhdentekeviä sivuja huomaamatta. (Mitä väliä sillä on, mitä kuningatar sanoi Donald Trumpille tai mitä kummallista tapahtui suomalaismiehelle jossakin reissussa?) Istun ja ihmettelen. Opettelen levollisuutta.  Tai otan tarkkaan harkitun kirjan esiin ja luen vähän. Tai kirjoittelen jotakin omaksi ilokseni.

Saapa nähdä, onnistuuko tällainen ”paluu menneisyyteen”.