Olin eilen tilaisuudessa, jossa puhuttiin maailman kärsivistä naisista. Monessa kulttuurissa naiset ovat alistetussa asemassa, tietämättömiä niin oikeuksistaan kuin elämän yksinkertaisista perusasioista kuten hygieniasta. Uskonto ja kulttuuriin liittyvät uskomukset saattavat rajoittaa heidän elämäänsä ja antaa miehille vallan kohdella naisia omaisuutenaan, ilman ihmisoikeuksia. Illassa kerrottiin kristillisestä radiotyöstä, joka pyrkii tavoittamaan syrjäseutujen lukutaidottomia, köyhiä naisia, joiden elämä tuntuu toivottomalta. Heille kerrotaan sekä ohjeita terveellisempään elämään että kristillisen uskon antamasta toivosta.

Samalla tuotiin esille, että täälläkin on paljon naisia, jotka elävät toivottomassa tilanteessa esimerkiiksi perheväkivallan takia. Omanarvontunto on saattanut vaikeiden kokemusten takia laskea niin alas, ettei enää jaksa uskoa olevan toivoa tilanteen muuttumiseen. Apua ei kehtaa tai osaa hakea, tai sitä ei ole riittävästi saatavilla. Ei ole siis kysymys vain ääri-islamilaisten maiden naisten ongelmasta, vaan kaikken yhteiskuntien, myös meidän.

Kansainvälisessä Hanna-työssä, jota suomalainen medialähetysjärjestö Sansakin tukee, rukoillaan maailman naisten puolesta ja tuetaan TWR:n kautta tapahtuvaa radiotyötä. Pystyisinkö keskittymään rukoilemiseen minuutin päivässä? Niin tilaisuudessa vedottiin. Aion yrittää. 

***

Luin vastikään Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet -kirjan, joka kertoi maahanmuuttajatyttöjen katoamistapauksista Espoossa. Ehkä siksi kiinnitin eilen huomiota pariskuntaan metroasemalla.  Nuori vaalea suomalaistyttö istui mustatukkaisen ja -kulmaisen miehen vieressä, joka selvästi vikitteli tyttöä. Tyttö hymyili epävarmasti. Sieluni silmin näin, mihin tilanne voisi johtaa. En kuitenkaan voinut ulkopuolisena mennä neuvomaan tyttöparkaa. Jos mies sai tahtonsa läpi ja tytön mukaansa / tyttöystäväkseen, toivon, että hän kohtelee tyttöä hyvin. Voi kuitenkin olla myös niin, että mies seurustelee mielellään suomalaistyttöjen kanssa, mutta kotona vahtii sisartensa kunniaa ja on valmis sitä puolustamaan vaikka väkivallalla. Pahinta olisi, jos sisar haluaisi seurustella suomalaispojan kanssa. Hänethän on saatettu luvata puolisoksi jollekin muulle jo pienenä. Tällaista tapahtuu nykyisin Suomessakin, ainakin jos on Lehtolaista, Tervoa ja muita kirjailijoita uskominen.

Onnellista on, että saa elää onnellisessa parisuhteessa demokraattisessa maassa, jossa ihmisoikeuksia ja uskonnonvapautta kunnioitetaan. Niin ei ole valtaosalla maailman naisista.  

Leena Lehtolaisen Minne tytöt kadonneet oli muuten parempi kuin odotin. Se eteni sujuvasti ja piti otteessaan kaiken aikaa. Olin iloisesti yllättynyt, ja päätinkin lukea myös seuraavat Lehtolaiset, joissa päähenkilö ei enää olekaan Maria Kallio vaan joku muu.