Juhannuskirkkoon ei tullut tänä vuonna lähdettyä. Sen sijaan oli tavan mukaan radio kirkkoaikaan auki tänäänkin. Tuli jp Seurasaaresta Karunan kirkosta. Pakko tunnustaa, etten kovin tarkkaan sitä kuunnellut, mutta jotakin havaintoja tuli tehtyä.

Saarna luettiin sen verran  monotonisesti, ettei se saanut huomiotani pysymään yllä, vaan nettilehdet veivät voiton. Sen sijaan se idea, että virret olivat vuoden 1938 virsikirjasta ja rukoukset vielä vanhemmasta käsikirjasta, oli erinomainen, varsinkin kun oli kyse museokirkosta. Tuli ihan vahingossa veisattua mukana, kun pitkästä aikaa sai laulaa  "oikeilla" eli lapsena opituilla sanoilla. Vanhat rukoukset sykähdyttivät vielä enemmän. Tuli mieleen, että arkaainen kieli jotenkin kohottaa arjesta ja saa ajatukset kohoamaan "Luojan luokse taivaisiin". Ovatko katoliset ja ortodoksit oivaltaneet jotakin olennaista, kun eivät ole uudistaneet kaikkea mahdollista: virsiä, käsikirjaa, Raamattua... Tietty tuttuus mutta myös juhlavuus saisi minusta liittyä hengelliseen kieleen. Uudistusinto ei välttämättä tuota sitä, mitä toivotaan. Vai onko havaittavissa, että ihmiset nyt ryntäisivät kirkkoihin valtavalla innolla, kun on nykykielistä meno siellä? Puhutteleeko uudistettu kieli enemmän kuin aiempi? 

Enemmän taitavat vetää uusia ihmisiä puoleensa katolinen ja ortodoksinen kirkko. Vanhassa traditiossa pysyttäytyminen saattaakin vastata ihmisen kaipuuseen kohti ikiaikaista, iankaikkista totuutta.