Olen vieraillut upeissa, hyvinhoidetuissa puutarhoissa ja pihoissa. Ihailen niiden omistajia uutteruudesta ja kauneudentajusta. Tänään seisoin taas omalla kotipihalla. Kukkapenkki ei ehkä ihan vastaa puutarhalehtien esimerkkipenkkejä. Kukkia kyllä on monenlaisia, mutta värit ja mallit eivät välttämättä soinnu yhteen. Kitkeminen on myös melko hankalaa, kun en kaikista tiedä, mikä on kukka ja mikä rikkaruoho. Sen olen kuullut, ettei narsissien varsia ja lehtiä saa poistaa ennen kuin ovat ihan lakastuneet.  Siellä niitä sitten sojottelee. Pioni ja yksi ruusuista ovat jo tiputtaneet terälehtensä, ja niitäkin riittää.  Narsissien väleihin kylvämistäni kehäkukista vain muutama on noussut esiin. Kasvimaan laidalla niitä on enemmän ja isompia, mutta siellä kesäkurpitsat varjostavat osaa isoilla lehdillään niin, että kehäkukat jäävät toiseksi. 

Kitkeminen on kivaa, jos vain tietää, mitä nyhtää pois. Olenkin ratkaissut asian niin, että annan kukkapenkin olla aika lailla rauhassa (mitä nyt välillä niitä narsissin varsia käyn kokeeksi nykimässä) ja keskitän kitkemisintoni hiekka-alueelle, siis kulkuväylille. Asia on harvinaisen helppo: mitään vihreää ei pitäisi siellä kasvaman vaan kaikki on väärässä paikassa. Jes. Työnsä tuloksenkin näkee heti - ainakin muutaman päivän ajan, jonka jälkeen homma onkin aloitettava alusta.

Oli muuten mukava tunne iholla, kun rikkaruohoja kitkin ja alkoi sataa tihuuttaa ihan pieniä pehmeitä pisaroita. Nautiskelin siitä pitkän tovin, kunnes sade yltyi ja alkoi todella kastella. Sitten piti tulla sisään.

Kuuntelin tässä eräänä päivänä sivukorvalla puutarhanhoidossa(kin) erinomaisia ystävättäriäni. Kävi ilmi, että kasvi nimeltä vuohenjuuri on todellinen ongelma monelle. Voi, miten ikävää. Minua se ei vaivaa lainkaan, sillä en tiedä, mikä näköinen kiusankappale se on enkä niin muodoin myöskään sitä, esiintyykö sitä meidän pihassa. (Ehkä tämän jälkeen käyn wikipediasta kurkkaamassa.)  Suikeroalpiin olen jo tottunut, vaikka viime kesänä sekin herätti huolta. Tuolla se luikertelee kukkapenkissä ja sen lähistöllä ja kukkii kauniin keltaisena. On hyvä tietää, että sitä ei helposti saa turmeltua vaan se on varsin sitkeä heikommallakin hoidolla. Sopii meikäläiselle. 

Pihan linnut tuottavat edelleen paljon iloa. Seurasin muutama päivä sitten räkättirastasemoa (tai -isukkia), joka syötti poikasiaan, jotka hyppelehtivät klapipinon päällä. Niillä oli niin hyvä suojaväri, ettei niitä puiden päältä erottanut muuten kuin silloin, kun ne liikkuivat. Nyt on klapit siirretty katokseen ja naapuriin, joten pihassa on enemmän tilaa. Klapeista jääneitä kuorenkappaleita tutkailee vuorostaan innokkaasti kaksi mustarastasnaarasta. Ehkä ne löytävät sieltä joitakin pikkuötököitä omille poikasilleen. Aina kun menen ulos, ne noteeraavat minut kovaan ääneen. En tiedä, varoittelevatko toisiaan vai tervehtivätkö minua. Toivottavasti jälkimmäinen. Ehkäpä ne jopa kertoilevat minulle kuulumisiaan? Katolla antennin päällä käy ajoittain huhuilemassa sepelkyyhky. Mikä lie iltalaulu. 

Toissayönä oli kovin kuuma. Avasin ikkunan aamuyöstä. Neljän jälkeen heräsin ropinan tapaiseen ääneen ja mietin, sataako ulkona. Onneksi menin katsomaan. Talitinttihän se siinä koputteli ikkuna-aukossa. Olisi varmaan hetken kuluttua tullut sisään, ellen olisi sulkenut ikkunaa.

Kirjosiepon pesäpöntöstä ei kuuulu enää mitään. Toivottavasti poikaset ovat päässeet lentoon eivätkä oravan tai haukan suuhun. Joitakin päiviä sitten emo niitä vielä pönttöön syötteli. 

Kas, nyt tuli räksä ikkunani ulkopuolelle terassin katolle pörhistelemään. Ja oi, kolme räksää kököttää autokatoksen katonharjalla! Valitettavasti katoksen sisäpuolelta löytyi eilisaamuna jäljet siitä, että joku lintunen oli taistelun jälkeen päässyt hengestään. Harmaat höyhenet vain olivat jääneet jäljelle. Luonto on myös armoton.