Tällä kertaa mökillä on ollut oiva tilaisuus tutustua siilien elämään. Tiedämme toki, että siilejä on mökillä asunut lähes yhtä kauan kuin ihmisiäkin. Niitä on aina ihasteltu, kun ne iltahämärissä ovat lähteneet retkilleen. 

Tällä viikolla olemme oppineet siileistä enemmän kuin koskaan aiemmin. Kaikki alkoi siitä, kun tiistai-iltana tänne tultuamme söimme hiillostettuja silakkapihvejä, ja tuli mieleeni laittaa jämät pihamaalle siiliä varten. Ja kas! Pian riensi paikalle siili nauttimaan herkkuja. Niin paljon nimittäin miellytti pieni ateria sitä, että se kävi useamman kerran nuolemassa lautasenkin. Siitä innostuneena laitoin lisää evästä: puolikkaan keitetyn perunan. Taas tuli kiitollinen asiakas paikalle popsimaan perunaa.

Seuraavana iltana oli taas jäänyt perunaa, ja laitoin kokonaisen perunan paloiteltuna lautaselle. Nyt kipitti syömään kaksi siiliä, iso ja pieni. Minullla oli kamera lähellä, joten videoin tapahtuman. Luulin siilien ensin riitelevän perunoita, kunnes tajusin, että ne kommunikoivat tuhahtelemalla ja hypähtelemällä. Molemmille riitti syötävää. Kuvasin lähes kolme minuuttia - sitten loppui muistikortti ja piti ryhtyä tekemään tilaa uusille kuvauksille. 

Siileillä on tosi huono näkö mutta erinomainen kuulo. Niinpä vielä kuvatessani pienempi siili lähti juoksentelemaan ja melkein törmäsi minuun! Jos en olisi äännähtänyt, se olisi paukannut polveeni. Kun se tajusi minun läsnäoloni, se kääntyi ja paineli poispäin minkä pikku jaloillaan pääsi.

Torstaina  kävimme ruokakaupassa. Eläinrakas Armaani osti siileille kissanruokaa netistä lukemiemme ohjeiden mukaan: tonnikalaa. Sitä laitettiin sitten torstai- ja perjantai-iltana lautaselle. Wau, kyllä maistui! Lautanen käytiin nuolemassa useampaan kertaan jälkeen päin, ettei vain yksikään molekyyli menisi hukkaan. Juomavettä on myös tarjolla, mutta en ole nähnyt siilien juovan kuin ensimmäisenä iltana.  

Kaikkein hauskin tapaus oli eilen, kun rupesin pihalla puhdistamaan juuri keräämiämme mustikoita. Olin laittanut sanomalehden maahan kerätäkseni roskat siihen. Yhtäkkiä havaitsin pikkusiilin, joka ryntäsi pensasaidan suunnasta kohti minua.Se törmäsi paperiini ja hämmästyi itsekin. En tiedä, osuinko olemaan sen vakioreitillä vai oliko mustikoiden haju houkutellut sen paikalle. Sen jälken pikkusiili pyöri ympärilläni pitkään. Heittelin sille mustikoita, ja se söi niitä halukkaasti. Välillä se säikähti liikahdustani tai sitä, kun Armaalleni huutelin siilistä, mutta aina se tuli takaisin. Erityisen kiinnostava näytti olevan vaaleansininen muovikenkäni, jonka sisällä jalassani oli kirkkaanpunainen villasukka. En tiedä, mikä sitä viehätti tai miksi se jalkaani luuli. Armaani tulkinta oli, että se luuli kenkää lajitoveriksi, jolla oli huulipunaa. Siili olisi tullut jalkaani kiinni useamman kerran, ellen olisi viime hetkellä liikahtanut. Pelkäsin, että se tutustuu kohteeseen maistamalla, ja sen hampaat näyttivät tosi teräviltä.

Pikkusiilin poistuttua jatkoin mustikoiden puhdistamista. Siirryin vähän kauemmas tuvasta eli lähemmäs pensasaitaa. Yhtäkkiä havahduin siihen, että pensaikon alta tuli esiin ihan pieni siili, siis todella mini! Se ei huomannut minua eikä mustikoita vaan kaiveli mennessään maasta jotakin ja häipyi sitten pellon suuntaan. Välillä sitä kutitti mahan alta, ja se kierähti selälleen, rapsutti hiukan itseään ja jatkoi sitten köpöttelyään. Niin söpö!

Tänään lähdemme kaupunkiin. Loput kissanruuat jätetään lautasille ja toivotetaan siileille hyvää jatkoa. Toivottavasti selviävät aikanaan kaikki hyvin myös talvesta. Luin netistä, että siilit ovat erakoita ja elelevät aikuisikänsä yksin. Meidän tiedossamme on, että sekä saunan että tuvan alla on siilejä asustanut kymmeniä vuosia. Samoin naapurimökillä. Pitäisiköhän saunan alle rakentaa/rakennuttaa talvipesä jollekin siilille, kun talon alustaa on tyhjennetty ja siilin piilopaikat ovat ehkä romahtaneet? Netistä löytyy ohje siiihenkin.