Kahdeksanvuotiaan, kotona murhatun pikkutytön kohtalo järkyttää kauheasti niin kuin varmaan kaikkia suomalaisia. Kuinka voi olla, että lapsen kotiolojen ongelmista tiedetään, pahoinpitelyjen jäljet nähdään, lastensuojeluilmoituksia tehdään ja silti tytön on asuttava väkivaltaisen isän ja julman äitipuolen luona? Tekee pahaa ajatella, mitä lapsukainen on joutunut kokemaan - luultavasti koko elämänsä ajan kaltoinkohdeltuna. Lehtijutuista pahimmat yksityiskohdat oli poistettu, etteivät lukijat järkyttyisi liikaa.  Mediassa kohistaan asiasta, keskustelupalstat täyttyvät kauhistuneiden ihmisten viesteistä ja sosiaalityöntekijöitä vaaditaan vastuuseen tytön kohtalosta. 

Hyvä että tutkitaan ja mietitään, mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Minun mielessäni polttelee kuitenkin toinen kysymys: Kuinka on tultu tällaiseen tilanteeseen, että lastensuojelu ja sosiaalitoimi ovat täysin ylikuormittuneita vakavassa vaarassa olevien lasten asioista? MIksi lapsista ei pidetä parempaa huolta? Kiireelliset huostaanotot lisääntyvät hälyttävästi. Minusta syy ei voi olla 90-luvun lama, kuten joku väitti eilisessä haastattelussa. Ok, toki silloin karsittiin perheiden palveluja ja varhaisapua silloin, kun tilanne ei vielä ole kriisiytynyt. Se oli varmasti vakava virhe. Siitä huolimatta en voi olla miettimättä, miksi sellaiset ihmiset, jotka eivät kykene tai halua huolehtia lapsistaan, yleensäkään hankkivat heitä? Entä miksi niin monet nuoret aikuiset eli lisääntymisikäiset käyttävät päihteitä tai ovat mielenterveysongelmaisia?  MIksi nuorison sallitaan liuottavan aivonsa alkoholilla kehitysiässä? Miksi yhteiskuntamme asenneilmasto sallii sen? Miksi yhteisö ei anna parempaa turvaa, vaan ihmiset turruttavat mielensä päihteillä, huumeilla ja lääkkeillä, kunnes mielenterveys järkkyy ja masennus tai  muu häiriötila saa vallan?

Ei kaikkea voi laittaa yhteiskunnan syyksi, ja yhteiskuntahan olemme me kaikki, mutta jotakin on mennyt ja menee jatkuvasti rankasti pieleen. Yhä pienempi määrä työkykyisiä veronmaksajia joutuu huolehtimaan yhä suuremmasta määrästä työkyvyttömiä ja osin myös -haluttomia, joiden maailmassa omaa vastuuta ei ole juuri  mistään.

Jokaisen kaltoinkohtelun, julmuuden ja murhan syyllinen on se ihminen, joka teon tekee. Syyllisyyttä on turha yrittää hälventää ymmärtämällä vaikeita kotioloja tai laman seurauksia liikaa. Moni on kärsinyt lamasta ja kotioloista eikä silti ole murhaaja tai pahoinpitelijä. Taustalla oleviin rakenteellisiin tekijöihin pitää yrittää vaikuttaa, mutta yhtä lailla pitäisi yrittää ottaa yhteistä vastuuta kaikista tähän maailmaan, varsinkin naapurustoon ja omaan sukuun, syntyneistä lapsista.

Maailmassa kahdeksanvuotiaan kohtalo ei valitettavasti ole harvinainen, vaikka onneksi Suomessa on. Hirvittävän monet lapset maailmassa  joutuvat kokemaan hyvin, hyvin pahoja asioita koko elämänsä ajan. Sen ajatteleminen ahdistaa. Siltikin on täytyy ajatella, että toisaalta yksikin hyvä teko, ystävällinen sana ja asioihin puuttuminen silloin kun se on tarpeen omassa elämänpiirissä, on se, minkä yksi ihminen voi tehdä.